Raivosta ulvahtaen, hampaat irvissä ja lyhyet niskakarvat pörrössä se hyökkäsi mustaihoisen kimppuun. Lerumie pakeni pitkin kantta Jeri kintereillä, ja muut mustaihoiset olivat pakahtua nauruun. Heidän kierrellessään kannella Jerin onnistui useita kertoja raapia hampaillaan pakenevia pohkeita. Sitten Lerumie kiipesi isonmaston puomille, ja Jeri jäi voimattomana raivoamaan kannelle.
Mustaihoiset ryhmittyivät puoliympyrään kunnioittavan välimatkan päähän Van Hornista, joka seisoi Jerin vieressä. Van Horn suuntasi sähkölyhtynsä valon puomilla istuvaan mustaihoiseen ja näki pitkiä, yhdensuuntaisia naarmuja Jerin peitteen avanneissa sormissa. Hän osoitti niitä merkitsevästi Borckmanille, joka seisoi piirin ulkopuolella, jottei ainoatakaan mustaihoista olisi hänen selkänsä takana. Kapteeni nosti Jerin syliinsä ja lauhdutti sen vihaa puhellen:
»Sinä olet kelpo poika, Jeri. Sinä merkitsit ja leimasit hänet. Sellainen koira! Sinä olet iso mies!»
Hän kääntyi jälleen valaisemaan puomilla ratsastavaa Lerumieta, ja hänen äänensä oli ankara ja tyly, kun hän puhutteli mustaihoista.
»Mikä sinun nimesi on, lurjus?» hän kysyi.
»Minu olla Lerumie», kuului kirskuva, vapiseva vastaus.
»Sinä tulet Penduffryltä?»
»Minu Meringeltä.»
Kapteeni Van Horn mietti hetkisen ja hyväili käsivarrellaan olevaa pentua. Se oli ollut sittenkin palaava villi. Päivän tai korkeintaan kahden päästä hän laskisi miehen maihin ja pääsisi siitä eroon.
»Tuhat tulimmaista», jyrisi hän, »olen sinulle vihainen. Olen sinulle hyvin vihainen. Minkä tähden sinä viskasit minun pikkukoirani mereen?»