ENSIMMÄINEN LUKU
Siihen hetkeen asti, jolloin mister Haggin äkkiä pisti Jerin kainaloonsa ja astui odottavan valaanpyyntiveneen perään, ei Jeri ollut uneksinutkaan, että sille saattaisi tapahtua mitään ikävää. Mister Haggin oli ollut Jerin rakas isäntä sen kuusi kuukautta kestäneen elämän ajan. Jeri ei tiennyt mister Hagginia isännäkseen, sillä isäntä-sanaa ei ollut sen sanavarastossa. Jeri oli näet sileäkarvainen, kullanruskea irlannin terrieri.
Mutta Jerin sanastossa mister Haggin merkitsi kaikkea sitä, mitä sana isäntä tarkoitti ihmisten ja koirien välisistä suhteista puhuttaessa. Mister Haggin oli sana, jonka Jeri aina oli kuullut kirjanpitäjä Bobin ja plantaasin työnjohtajan Derbyn sanovan, kun he puhuttelivat hänen isäntäänsä. Jeri oli myös kuullut niiden muutamien kaksijalkaisten vieraitten, joita silloin tällöin saapui Arangilla, puhuttelevan aina sen isäntää mister Hagginiksi.
Mutta koirat ovat koiria, ja ne ajattelevat ja rakastavat isäntiään enemmän kuin siihen oikeastaan on aihetta, koska ne arvostelevat omalla himmeällä jumaloivalla tavallaan ihmisiä väärin. »Isäntä» merkitsee heille, kuten »mister Haggin» merkitsi Jerille, sangen paljon enemmän, jopa hyvinkin paljon enemmän kuin mitä se merkitsee ihmisille. Ihminen pitää itseään koiransa »isäntänä», mutta koira pitää isäntäänsä jumalana.
Sanaa »jumala» ei kuitenkaan ollut Jerin sanavarastossa, mutta »mister Haggin» merkitsi sille samaa kuin sana »jumala» ihmisille. Lyhyesti: mister Haggin oli Jerin jumala.
Kun mister Haggin eli jumala, sieppasi Jerin äkkiä maasta, pisti sen kainaloonsa ja astui valaanpyyntiveneeseen, jonka mustaihoinen miehistö heti kumartui airoihin, Jeri siis ymmärsi silmänräpäyksessä, että jotakin tavatonta oli alkanut tapahtua ja tunsi levottomuutta. Koskaan ennen se ei ollut käynyt Arangilla, jonka se saattoi nähdä kasvavan ja lähestyvän mustaihoisten jokaisella aironvedolla.
Vain tunti sitten Jeri oli tullut plantaasilta rantaan katsomaan Arangin lähtöä. Kaksi kertaa puolivuotisen elämänsä aikana se oli ennen saanut nauttia siitä ihastuttavasta elämyksestä. Oli totisesti riemullista juoksennella edestakaisin valkoisella hietikoksi murenneella korallirannalla Panun ja Timin huolehtivan valvonnan alaisena ja ottaa osaa rannan hyörinään, vieläpä itse vilkastuttaa sitä.
Ennen kaikkea siellä sai hätyytellä mustaihoisia. Jeri oli kasvatettu vihaamaan näitä. Sen ensimmäiset havainnot maailmassa, jotka se oli tehnyt pienenä vikisevänä penikkana, olivat opettaneet sille, että Timi, sen äiti, ja sen isä Panu vihasivat mustaihoisia. Mustaihoinen oli jokin, jolle täytyi murista. Mustaihoinen, ellei se ollut talon väkeä, oli jokin, johon täytyi tarrata hampain ja jota piti purra ja raastaa, jos se uskalsi tulla asuinrakennusten piiriin. Timi teki niin. Panu teki samoin. Ja siten ne palvelivat jumalaansa mister Hagginia. Mustat olivat kaksijalkaisia alamaisolentoja, jotka ahersivat ja raatoivat kaksijalkaisten valkoisten herrojensa hyväksi, asuivat syrjässä työläisparakeissa ja olivat niin alhaisia, etteivät saaneet yrittääkään herrojensa asunnon lähelle.
Mustien metsästäminen oli seikkailua. Sen Jeri oli päässyt käsittämään kohta kun oli oppinut pysyttelemään jaloillaan. Jokainen koetteli onneaan. Niin kauan kuin mister Haggin tai Derby tai Bob oli lähellä, pysyttelivät mustat pakosalla. Mutta oli aikoja, jolloin valkoiset herrat eivät olleet lähettyvillä. Silloin oli parasta varoa mustia. Metsästää uskalsi vain erikoisen varovaisesti. Sillä valkoisten herrojen silmän välttäessä mustat eivät ainoastaan luoneet tuimia katseita ja murisseet, vaan jopa ahdistivat nelijalkaisia koiria kivillä ja puukalikoilla. Sillä tavoin Jeri oli nähnyt äitiään pahoinpideltävän, ja ennen kuin se oli oppinut varomaan, myöskin sitä oli korkeassa ruohikossa, kun kukaan ei nähnyt, mukiloinut musta Godarmy, jonka rinnalla riippui kookoskuitunauhalla kaulaan sidottu pyöreä posliininen pallo. Enemmänkin. Jeri muisti toisenkin ruohikkoseikkailun, jolloin se ja sen veli Miksi olivat tapelleet Owomin, erään toisen mustan miehen kanssa, jonka tunsi rinnalla riippuvasta herätyskellon hammaslaitaisesta rattaasta. Miksi oli saanut niin ankaran iskun päähänsä, että sen vasen korvalehti oli näivettynyt ja kuihtunut ylöspäin kääntyneeksi tötteröksi.
Vieläkin enemmän. Sillä oli ollut Tupu-niminen veli ja Kati-niminen sisar, jotka olivat kadonneet kaksi kuukautta sitten ja lakanneet olemasta. Suuri jumala mister Haggin oli kääntänyt plantaasin ylösalaisin. Viidakko oli tutkittu. Puolta kymmentä mustaihoista oli ruoskittu. Ja kuitenkaan mister Hagginin ei ollut onnistunut selvittää Tupun ja Katin katoamisen salaisuutta. Mutta Panu ja Timi tiesivät sen, ja Miksi ja Jeri myöskin. Neljän kuukauden ikäisinä Tupu ja Kati olivat joutuneet parakin keittopataan, ja niiden nuoruuttaan pehmeän nahkan oli tuli tuhonnut. Jeri tiesi tämän ja samoin sen isä, äiti ja veli, sillä ne olivat tunteneet epäilyttävää palaneen katkua, ja siitä raivostunut Panu oli hyökännyt Magonin, asiapojan, kimppuun, niin että mister Haggin oli sitä nuhdellut ja kurittanut, sillä mister Haggin ei ollut hajua tuntenut eikä ymmärtänyt, ja hänenhän täytyi aina pitää kuria talonsa asukkaitten keskuudessa.