Ensin oli Panu Väkevä, joka polveutui, kuten Van Horn muisteli, Amerikassa syntyneestä Droleenin Penusta, Antrimin kreivikunnan kuningattaren Muddlerin Millen jälkeläisestä. Tämä viimeksimainittu kuninkaallinen narttu, kuten jokainen kantakirjan tuntija tietää, polveutuu melkein tarumaisista spudeista, jotka eivät ole milloinkaan seurustelleet mustanruskeiden killency-koirien ja kantakirjaan merkitsemättömien walesilaisten kanssa. Ja eikö Timin sukuluettelo johtanut monien Mixerin Millen jälkeläisten kautta Eriniin, rodun kantaäitiin ja tähteen, joka itse oli Muddlerin Millen esiäiti? Myöhäisempien ylhäisen ylhäisten kantaäitien joukossa oli myös välttämättä mainittava Doolenin Moi.
Jeri tunsi jumalansa sylissä rakastamisen ja rakastettuna olemisen hurman, vaikkei se ymmärtänyt sellaisista sanoista kuin »prinssi» ja »kuningasten poika» muuta, kuin että ne merkitsivät rakkautta sitä kohtaan, samalla tavalla kuin Lerumien sihisevä ääni merkitsi vihaa. Yhden asian Jeri tietämättään tiesi, nimittäin että siinä lyhyessä ajassa, minkä se oli ollut kapteenin seurassa, se oli ruvennut rakastamaan tätä enemmän kuin oli rakastanut Derbyä ja Bobia, jotka mister Hagginia lukuunottamatta olivat ainoat sen ennen kapteenia tuntemat valkoiset jumalat. Se ei ollut siitä tietoinen. Se vain rakasti, toimi ainoastaan niistä vaikuttimista, joiden lähteenä oli sen sydän tai pää, tai mikä elin se lie ollutkaan, joka aiheutti siinä salaperäisen, suloisen ja sammuttamattoman nälän, rakkauden.
Kapteeni lähti kannelta. Hän ei huomannut, miten Jeri paapersi aivan hänen kantapäillään kajuutan portaille asti. Kapteeni ei huomannut Jeriä kuumeeltaan, joka kidutti hänen lihaansa ja värisytti hänen luitaan, joka sai hänen päänsä tuntumaan jättiläiskokoiselta, joka himmensi maailman hänen sumeissa silmissään ja teki hänen käyntinsä heikoksi ja horjuvaksi kuin juopuneen tai vanhuksen. Ja Jeri ymmärsi, että kapteenin laita oli hullusti.
Kapteeni oli jo siinä tilassa, että hän vuoroin oli tajuissaan, vuoroin houraili. Hän laskeutui portaita mennäkseen hyttiinsä vuoteeseen, ja Jeri pakottautui innostaan ja kaipauksestaan huolimatta olemaan vaiti ja katseli isäntänsä hiljaista laskeutumista toivoen, että kapteeni päästyään kajuuttaan ojentaisi kätensä ja nostaisi senkin sinne. Mutta kapteenin tila oli liian huono, jotta hän olisi muistanut Jerin. Hän hoiperteli kajuutan poikki pieneen hyttiin kädet ojossa ettei olisi kaatunut.
Jeri oli todellakin kuninkaallista sukua. Sen teki mieli huutaa ääneen ja pyrkiä mukaan. Mutta se ei tehnyt niin. Se hillitsi itsensä, tietämättä miksi, mutta sitä vallitsi jonkinlainen epäselvä tietoisuus siitä, että kapteenia täytyi kunnioittaa jumalana ja ettei nyt ollut sopivaa tunkeutua kapteenin seuraan. Kaipaus raastoi sen sydäntä, mutta se ei äännähtänytkään, se vain kurkotti käytävän suulta mahdollisimman alas kuunnellen, miten kapteeni kulki keulaa kohti.
Mutta myös kuninkailla ja heidän jälkeläisillään on rajoituksensa, ja neljännestunnin kuluttua Jeri oli kypsä luopumaan vaitiolostaan. Kun kapteeni poistui kannelta, vieläpä ilmeisesti kurjassa kunnossa, pimeni päivä Jeriltä. Se olisi saattanut ryhtyä villikoiraa ahdistamaan, mutta se ei huvittanut sitä. Lerumie kulki ohi, mutta oli Jerille pelkkää ilmaa, vaikka Jeri tiesi voivansa tyrannisoida mustaihoista ja saavansa tämän pötkimään pakoon. Lukemattomia maan tuoksuja tunkeutui Jerin sieraimiin, mutta se ei välittänyt niistä. Ei isopurjekaan, joka lepatti ja pullisteli sen yläpuolella Arangin keinuessa mainingeilla, saanut osakseen edes salaista syrjäsilmäystä.
Juuri kun sille tuli välttämätön pakko kyyristyä istumaan, nostaa kuononsa kohti taivasta ja päästää ilmoille sydäntäsärkevä tuskansa, se sai ajatuksen. On mahdotonta selittää, mistä tämä ajatus sai alkunsa. Sitä ei voi selittää sen paremmin kuin ihminen voi selittää, miksi hän tänään ruokapöydässä ottaa herneitä ja hylkää ranskalaiset pavut, kun hän vasta eilen otti ranskalaisia papuja ja hylkäsi herneet. Sitä ei voi selittää sen paremmin kuin tuomari tuomitessaan rikolliselle kahdeksan vuotta vankeutta viiden tai yhdeksän sijasta, jotka myöskin samaan aikaan ovat hänen mielessään, saattaa selittää, minkä vuoksi hänestä juuri kahdeksan vuotta oli sopiva ja riittävä rangaistusaika. Koska ihmisetkään, jotka ovat melkein puolijumalia, eivät voineet ymmärtää ajatusten syntymisen salaisuutta ja niitä vaikutteita, jotka ilmestyvät heidän tietoisuuteensa ajatuksina, niin eihän voi vaatia koiran tietävän, mistä tulevat ne ajatukset jotka kiihottavat sitä määrättyyn toimintaan määrättyine tarkoituksineen.
Niin oli Jerin laita. Juuri kun sen piti aloittaa ulvontansa, se tunsi, että pohjimpana sen tietoisuudessa olikin toinen, kokonaan erilainen ja pakottavan voimakas ajatus. Se totteli sitä kuin marionetti tottelee nyörejään ja porhalsi peräkannelle etsimään perämiestä.
Sen oli turvauduttava Borckmaniin. Borckmankin oli kaksijalkainen, valkoinen jumala. Borckman saattoi helposti nostaa sen alas äkkijyrkkiä portaita, jotka sille ilman apua olivat tabu, jonka rikkomista seurasi onnettomuus. Mutta Borckmanilla oli niukasti senlaatuista rakkautta, jota sanotaan ymmärtämykseksi, ja Borckmanilla oli kiire. Sen ohessa, että hän valvoi töitä: purjeiden hoitoa ja ruorimiestä, miehistön kannen pesua ja metalliosien kiilloitusta, hän kävi aina vähän väliä kallistelemassa kapteenin whiskyvarastosta puhaltamaansa pulloa, jonka oli kätkenyt mesaanimaston takana olevien säkkien väliin.
Borckman oli juuri menossa ottamaan jälleen naukkua uhattuaan ankarasti rangaista ruorissa olevaa mustaihoista, jos tämä ohjaisi väärään, kun Jeri ilmestyi hänen eteensä ja sulki häneltä tien kaihottuun päämäärään. Mutta Jeri ei sulkenut hänen tietänsä samalla tavalla kuin esimerkiksi Lerumien. Se ei näyttänyt hampaitaan eikä pörhistänyt niskakarvojaan. Se oli pelkkää lempeyttä ja sävyisyyttä, ja vaikka siltä puuttui tavallinen puhekyky, se puhui koko ruumiillaan, liehuvasta häntätöpykästä ja kiemurtelevista kyljistä alkaen niskalle painuneisiin korviin ja inhimillistä tunnetta ja ymmärrystä loistaviin silmiin asti, jotka pyysivät ja anoivat.