Samoin ilmestyivät mustaihoisetkin jostakin tuntemattomasta paikasta — Jerin oli mahdoton tietää mistä — täysikasvuisina aivan yhtäkkiä Meringen plantaasille, jossa ne kuljeskelivat lannevaatteet vyötäisillään ja luuneula pistettynä nenän läpi, ja mister Haggin ja Derby ja Bob panivat ne töihin. Äkkiä ne taas katosivat. Jeri ymmärsi että niiden tulo ja katoaminen liittyivät jotenkin Arangin tuloon ja lähtöön.
Ja Arangille meni Jeri tänä hehkuvan kuumana tropiikin aamuna valaanpyyntiveneellä mister Hagginin kainalossa sillä välin kuin rannalla Timi valitti tuskaansa ja lapsellisen tietämätön Miksi haukkui nuoruuden ikuista taisteluvaatimusta Tuntemattomalle.
TOINEN LUKU
Valaanpyyntiveneestä pääsi Arangin teakpuiselle kannelle vain yhtä porrasta myöten alahangan puolelta, ja Tom Haggin nousi sitä myöten kevyesti Jeri kainalossa. Kannella hälisi outo väkijoukko. Tom Hagginille ja kapteeni Van Hornille se oli kuitenkin aivan jokapäiväinen näky.
Arangi oli pieni, ja siksi sen kannella oli hyvin vähän tilaa. Se oli alunperin rakennettu huvipurreksi, ja siksi sen pienoisosat olivat messinkiä, naulat kuparia, nostoköli pronssia ja helat raudoitetut, ja se oli vesirajaan saakka päällystetty kuparilevyillä. Nyt se oli myyty Salomonin saarille mustien orjien hankkimista varten. Laissa tätä ammattia kuitenkin kunnioitettiin nimityksellä »työväen värväys».
Arangi oli värväyslaiva, joka kuljetti mustaihoisia ihmissyöjiä kaukaisilta saarilta työhön uusille plantaaseille, missä valkoiset miehet muuttivat kosteaa ja ruttoista suota ja viidakkoa hedelmällisiksi ja uljaiksi kookospalmupuistikoiksi. Molemmat Arangin mastot olivat Oregonin seetriä, kuumalla parafiinillä kiilloitetut ja niin sileiksi hangatut, että ne auringon hehkussa loistivat kellanruskeitten opaalien tavoin. Tavattoman isojen purjeittensa avulla se kykeni purjehtimaan kuin aavelaiva ja antoi tilaisuuden tullen kapteeni Van Hornille, tämän valkoiselle perämiehelle ja viidelletoista mustaihoiselle laivamiehelle yllin kyllin tehtävää. Sen pituus oli kuusikymmentä jalkaa, eikä sen yläkannen poikittaisia alushirsiä oltu heikonnettu kansihyteillä. Ainoina aukkoina — yhtään hirttä ei kuitenkaan oltu katkaistu niitä varten — olivat ison kajuutan kansi-ikkuna ja porrasaukko, skanssiluukku keulassa ja pieni varastohuoneen luukku peräkannella.
Ja tällä pienellä kannella oli paitsi laivan miehistöä kolmelta kaukaiselta plantaasilta palaavat mustaihoiset. »Palaavilla» tarkoitettiin niitä, joiden kolmivuotinen työsopimus oli päättynyt ja jotka nyt, sopimuksen mukaan, olivat matkalla kotikyliinsä Malaitan villille saarelle. Kaksikymmentä heistä — kaikki Jerin tuttuja — oli Meringestä, kolmekymmentä tuli Tuhannen laivan lahdesta, Russellin saarilta, ja loput kaksitoista olivat Pennduffrystä Guadalcanarin itärannikolta. Paitsi kaikkia näitä — he olivat kaikki kannella ja jaarittelivat omituisella, lintujen piipitystä muistuttavalla falsettiäänellä — oli siellä kaksi valkoista miestä, kapteeni Van Horn ja hänen tanskalainen perämiehensä Borckman. Kaikkiaan väkeä oli seitsemänkymmentäyhdeksän henkeä.
»Luulin jo, että sydämenne petti viime hetkessä», tervehti kapteeni Van Horn, ja mielihyvän välke loisti hänen silmissään, kun hän katseli Jeriä.
»Vähällä oli niin käydäkin», vastasi Tom Haggin. »Joka tapauksessa olen sen tehnyt vain teidän tähtenne. Jeri on pentueen paras, tietysti lukuunottamatta Miksiä. Ne kaksihan ovatkin vain jäljellä, ja ne ovat aivan yhtä hyviä kuin kadonneet. Sillä Kati oli suloinen koira, josta olisi tullut toinen Timi, jos se olisi saanut elää. — Kas tässä, ottakaa.»