Ensimmäisen kerran elämässään Jeri oli sidottuna, eikä se pitänyt siitä. Turhaan se pureskeli kipeiksi hampaansa, joista muutamat olivat irtautumassa alta nousevan uuden hampaan tieltä. Keppi oli vahvempi kuin se. Vaikkei se unohtanutkaan kapteenia, lientyi sen katkera suru ajan pitkään, kunnes lopulta sen voimakkaimpana tunteena oli halu olla vapaa.
Mutta kun tuli päivä, jolloin se vapautettiin, se jätti käyttämättä hyväkseen tilaisuuden livistää rannalle. Sattui niin, että Lenerengo vapautti sen. Hän teki sen toivoen siten pääsevänsä koiranpennusta. Mutta kun hän irroitti Jerin kahleen, jäi se kiittämään häntä häntäänsä heiluttamalla ja hymyilemällä hänelle pähkinänruskeilla silmillään. Lenerengo polki jalkaansa ja kiljaisi tylysti ja vihaisesti saadakseen Jerin lähtemään. Sellaista ei Jeri ymmärtänyt, ja niin tottumaton se oli pelkäämään, ettei sitä voitu säikyttää juoksemaan pakoon. Se lakkasi heiluttamasta häntäänsä, ja vaikka se yhä katsoi Lenerengoon, eivät sen silmät enää hymyilleet. Jeri ymmärsi naisen käyttäytymisen ja äänen epäystävällisyyden ja kävi valppaaksi ja varovaksi valmiina vastaanottamaan jokaisen vihamielisen teon, johon toinen saattoi ryhtyä.
Lenerengo kiljaisi uudelleen ja polkaisi jalkaansa. Tämä vaikutti vain sen, että Jeri alkoi pitää jalkaa silmällä. Lenerengon lyhyttä kärsivällisyyttä koetteli liiaksi Jerin lähdön hitaus nyt, kun hän oli sen vapauttanut. Hän potkaisi, mutta Jeri väisti jalan ja satutti hampaillaan hänen nilkkaansa.
Sota puhkesi silmänräpäyksessä, ja on hyvin luultavaa, että Lenerengo olisi tappanut Jerin, ellei Lamai olisi ilmestynyt näyttämölle. Jerin niskasta irti päästetty keppi kertoi äidin salahankkeet, ja suuttunut Lamai juoksi väliin ja esti kivisellä survimella tähdätyn iskun, joka olisi murskannut Jerin aivot.
Lamai joutui nyt uhriksi, ja hänen äitinsä oli juuri lyönyt hänet maahan voimakkaalla korvapuustilla, kun poloinen Lumai, joka heräsi meteliin, uskalsi tulla hieromaan rauhaa. Ja se suuri nautinto, mitä Lenerengo tunsi saadessaan valaa vihansa ryöpyn kunnon puolisonsa niskaan, sai hänet kuten tavallisesti unohtamaan kaiken muun.
Selkkaus selveni sangen harmittomasti. Lapset herkesivät itkemästä, Lamai sitoi Jerin uudelleen keppiin, Lenerengo pauhasi itsensä hengästyksiin, ja Lumai lähti loukkaantuneena kanoottivajaan, missä miehet saattoivat nukkua rauhassa ja missä naiset eivät torailleet.
Samana iltana Lumai kertoi tovereilleen koettelemuksistaan ja sanoi, että niiden syynä oli — Arangin mukana saapunut koiranpentu. Agno, poppamies, sattui kuulemaan kertomuksen ja muisti lähettäneensä Jerin kanoottivajaan vankien joukkoon. Puoli tuntia myöhemmin hän selvitti asian Lamaille. Poika oli epäilemättä rikkonut tabun, ja kahden kesken hän sanoi sen Lamaille, joka alkoi vapista ja itkeä ja mateli kauhean pelon vallassa hänen jaloissaan, sillä rangaistus oli kuolema.
Agnosta oli tilaisuus saada poika valtaansa liian houkutteleva, jotta hän olisi jättänyt sen käyttämättä. Kuollut poika ei ollut hänelle minkään arvoinen, mutta elävä poika, jonka elämä olisi hänen kädessään, olisi hänelle hyödyksi. Kun kukaan muu ei tietänyt tabun rikkomisesta, hän saattoi pitää sen salassa. Sen tähden hän määräsi, että Lamain oli heti muutettava nuorukaisten kanoottivajaan aloittaakseen siellä kokelasaikansa, jonka kuluessa oli suoritettava sarja tehtäviä ja taidonnäytteitä ja perehdyttävä erikoisiin menoihin. Sen jälkeen hän saisi oikeuden elää poikamiesten kanoottivajassa.
Totellen poppamiehen käskyä Lenerengo sitoi aamulla Jerin jalat yhteen, ei tosin ilman taistelua, missä Jeri sai monta korvapuustia ja Lenerengo käsiinsä lukuisia naarmuja. Sitten Lenerengo lähti kantamaan sitä kylän läpi Agnon majalle. Matkan varrella, kylän keskustassa olevalla aukiolla, missä totemipaalut seisoivat, hän laski koiran maahan ottaakseen osaa kansan iloon.
Bashti oli myös verraton eikä vain ankara lainsäätäjä. Hän oli valinnut tämän päivän samalla kertaa rangaistakseen kahta riitaista naista opiksi kaikille toisille naisille ja saattaakseen kaikki alamaisensa vielä kerran iloitsemaan siitä, että hän oli heidän johtajansa. Tiha ja Wiwau, rangaistavat naiset, olivat lyhyitä, lihavia ja nuoria, ja he olivat kauan olleet pahennuksena lakkaamattoman riitelemisensä tähden. Bashti oli määrännyt heidät juoksemaan kilpaa. Mutta millainen kilpajuoksu! Se oli pakahduttavan naurettava. Miehet, vaimot ja lapset ulvoivat ihastuksesta katsellessaan sitä. Myöskin vanhat naiset ja harmaapartaiset ukot, joiden toinen jalka jo oli haudassa, kirkuivat ja ulvoivat iloissaan näytelmästä.