Rakkautta jumalaa kohtaan Jerin mielestä piti osoittaa palveluksilla. Ja kaiken palvelemisen perustana sillä oli totteleminen. Kuitenkin sen oli jonkun aikaa sangen vaikea pidättyä murisemasta ja näykkäämästä, kun outojen ja julkeiden mustaihoisten jalkoja kulki sen ohitse Arielin valkoisella kannella.
Mutta ei sääntöä ilman poikkeusta, sai Jeri kokea kerran, kun Villa Kennan halusi kylpeä raikkaassa virtaavassa vedessä ja kun Johnny, tulagilainen musta luotsi, erehtyi.
Merikortissa oli mailin pituinen Sulin joki, joka laski mereen. Se oli merkitty vain yhden mailin pituiseksi sen tähden, ettei ainoakaan valkoinen mies ollut seurannut sen juoksua mailia kauemmas. Kun Villa ehdotti kylpyä siinä, neuvotteli hänen miehensä Johnnyn kanssa. Johnny pudisti päätänsä.
»Sillä paikalla ei asua villi», sanoi hän. »Ei yksi vaara. Viidakkomies asua enempi kaukana.»
Ja he menivät maihin, ja sillä aikaa kun veneen miehistö loikoili rannan kookospalmujen varjossa, kulkivat Villa, Harley ja Jeri joen vartta sisämaahan neljännesmailin verran, mistä löysivät soveliaan uimapaikan.
»Ei voi olla koskaan liian varovainen», sanoi Harley ottaen automaattisen pistoolinsa kotelosta ja asettaen sen vaatekasan päälle. »Harhaileva villilauma voi sattua yllättämään meidät.»
Villa kahlasi polviaan myöten veteen, katsahti korkealla päänsä päällä olevaan tiheään viidakkokatokseen, jonka läpi vain jokunen auringonsäde tunkeutui, ja värisi kauhusta.
»Sopiva paikka pimeän työn tekoa varten», hymyili hän ja heitti kourallisen viileää vettä miehensä päälle, kun tämä porhalsi hänen jälkeensä veteen.
Jonkun aikaa Jeri istui heidän vaatteittensa luona ja katseli ilonpitoa. Sitten sen huomio kiintyi tavattoman ison perhosen liehuvaan varjoon, ja pian se oli viidakossa seuraamassa metsärotan jälkiä. Ne eivät olleet enää ihan tuoreet. Sen se tunsi aivan hyvin, mutta sen sisimmässä elivät vielä kaikki sen suvun vanhat vaistot, metsästämisen, retkeilemisen ja elävien olentojen takaa-ajamisen vaistot, lyhyesti: lihan pyydystämisen vaisto, vaikka sen suku oli syönyt jo ammoiset ajat ihmisen antamaa ruokaa.
Ja niinpä se käyttäen hyväkseen nyt jo tarpeettomia kykyjä, jotka siinä yhä elivät ja vaativat käyttämistä, seurasi metsärotan vanhoja jälkiä kaikella lihanpyytäjän pehmeäjalkaisella hiivintätaidolla ja äärimmäisen tarkasti lukien eri tuoksujen kertomusta. Jäljet kulkivat tuoreitten, vain hetkistä sitten poljettujen jälkien poikki. Kuin köyden kiskaisemana Jerin pää kääntyi äkkiä suoraan sivulle. Sen sieraimissa oli selvä mustaihoisen haju. Lisäksi se oli joku outo mustaihoinen, sillä Jeri ei tuntenut tuoksua ainoaksikaan niistä, jotka olivat piirtäneet merkkinsä sen aivolokeroihin.