"Mutta spitaali! Yleinen turvallisuus! Onhan koira ollut herransa luona! Se voi levittää tartuntaa."
"Siirtyminen on tässä parempi ja tieteellisempi sana, tohtori", virkkoi
Walter Merrit Emory rikkiviisaan näköisenä.
"No vaikkapa siirtyminen sitten", keskeytti tohtori Masters. "Yleisöä täytyy ajatella. Yleisö ei saa joutua tartunnan vaaraan."
"Puhumme tästä siirtymisestä", oikaisi toinen rauhallisesti.
"Sanokaa sitä miksi tahdotte. Yleisö —"
"Lorua", virkkoi Walter Merrit Emory. "Siitä, mitä ette tiedä spitaalista ja mitä koko terveydenhoitolautakunta ei siitä tiedä, voitaisiin kirjoittaa useampia kirjoja kuin erikoistutkijat jo ovat sairaudesta kirjoittaneet. He ovat yrittäneet istuttaa eläimiin ihmisspitaalia, ja niitä yrityksiä he saavat jatkaa ikuisesti. Hevosilla, kaniineilla, rotilla, aaseilla, apinoilla, hiirillä ja koirilla he ovat kokeilleet — he ovat uudistaneet kokeensa kymmenentuhatta kertaa ja satatuhatta kertaa — eivätkä ole milloinkaan onnistuneet. Heidän ei ole vielä kertaakaan onnistunut siirtää sitä ihmisestä eläimeen. Kas … sallikaa minun näyttää teille."
Ja Walter Merrit Emory alkoi poimia esiin mestareitaan kirjahyllyltä.
"Merkillistä, kovin mielenkiintoista", virkahti tohtori Masters silloin tällöin selaillessaan kirjoja toisen taitavasti ohjatessa. "En voinut aavistaakaan … on hämmästyttävää, kuinka paljon työtä he ovat tehneet…"
"Mutta", hän sanoi lopuksi, "on aivan turhaa koettaa saada maallikoita uskomaan sitä, mitä teidän hyllyillänne on. En — minä en voi saada ympäristöäni siitä vakuutetuksi. En tahdo sitä edes koettaa. Lisäksi mies on jo tuomittu elinkautiseen vankeuteen spitaalisairaalassa. Te tiedätte, miten kurja paikka se on. Hän pitää koirasta. Hän on suunniltaan ikävästä. Antakaa se hänelle takaisin. Sanon teille vielä kerran, että tekonne on halpamainen, väärä ja julma, enkä minä mene siitä vastuuseen."
"Kyllä te sen teette", vakuutti Walter Merrit Emory kylmästi. "Ja sanonpa teille, minkä tähden."