Hän sanoi sen. Hän sanoi asioita, joita ei lääkärin milloinkaan pitäisi sanoa toiselle, mutta joita politiikko vallan hyvin voi sanoa ja on usein sanonutkin toiselle poliitikolle — asioita, joista täytyy vaieta, ellei muun vuoksi, niin ainakin siksi, että ne ovat aivan liian nöyryyttäviä tavalliselle amerikkalaiselle porvarille: kulissientakaisia salaisuuksia, kunnanvaltuustojen salaisia suhteita, joita tavallinen amerikkalainen porvari niin mielellään luulottelee hallitsevansa kuninkaallisen rajattomalla äänioikeudellaan; asioita, jotka väliin, hyvin harvoin, vilahtavat esiin valiokuntien lausunnoissa samassa taas kadotakseen.
Walter Merrit Emory sai tahtonsa läpi Miksiin nähden, vei vaimonsa päivällisille hienoon ravintolaan ja sieltä varieteehen voittoaan juhlimaan; tuli kotiin yhden aikana yöllä, meni yöpuvussaan viimeisen kerran katsahtamaan Miksiä ja huomasi, että se oli — poissa.
Kuten kaikki Amerikan tarttuvatautisten sairaalat San Francisconkin spitaalisairaala sijaitsi hyvin synkällä, autiolla ja arvottomalla alueella kaukana kaupungin ulkopuolella. Sillä ei ollut mitään suojaa Tyynellemerelle päin, ja kylmät tuulet ulvoivat ja sakeat sumupilvet kiirivät synkkinä hietakumpujen yllä. Huviretkeilijät eivät milloinkaan käyneet siellä, eivätkä pikkupojatkaan menneet sinne linnunpesiä etsimään tai leikkimään intiaanisotiaan. Ainoat vieraat, jotka sinne eksyivät, olivat itsemurhaajat, jotka elämäänsä väsyneinä etsivät kaikkein synkimmän seudun sanoakseen tälle maailmalle jäähyväiset. Ja sellaisten jäähyväisten jälkeen he eivät tietystikään uudistaneet vierailuaan.
Näköala ikkunoista ei ollut mieltä ilahduttava. Neljännesmailin matkalla molempiin suuntiin Dag Daughtry näki vain vartiokojuja korkeiden hietakumpujen välisessä alangossa ja aseistettuja vahteja, jotka mieluummin surmasivat pakenevan sairaan kuin kävivät häneen käsiksi eivätkä ainakaan ruvenneet houkuttelemaan häntä palaamaan takaisin sairaalaan.
Ruttotalon toisella puolen oli puita. Kuumepuita ne olivat, mutta eivät suinkaan niin kuninkaallisen komeita kuin niiden veljet luonnontilassa. Tahallisesti huonosti istutettuja ja tahallisesti huonosti hoidettuja ja lisäksi luonnon vihamielisten voimien tuivertamia ne olivat. Ne olivat kuin lauma kurjia raajarikkoja ja ojentelivat ryhmyisiä, kitukasvuisia oksiaan aivankuin olisivat vääntelehtineet kuolinkamppailussa. Ne olivat vain pensaan korkuisia ja käyttivät suurimman osan niukasta ravinnostaan juuriinsa, jotka laajensivat laajentamistaan lonkeroverkkoaan merenrannan hietikkoon pysyäkseen pystyssä ainaisessa myrskyssä.
Daughtry ja Kwaque eivät saaneet ulottaa kävelyretkiään edes vartiokojuille saakka. Rajaviiva oli sata metriä sisempänä. Sinne vartijat tulivat tuoden ruokatavaroita, lääkkeitä ja kirjoitettuja lääkärin ohjeita ja poistuivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleet. Siellä oli myös musta taulu, jolle Daughtryn oli käsketty liidulla kirjoittaa toiveensa ja tarpeensa niin isoin kirjaimin, että ne voi matkan päästä lukea. Ja tälle taululle hän kirjoitti monena päivänä — ei oluenpyyntöjä, vaikka totutut kuusi litraa olivat äkkiä kuivuneet, vaan seuraavantapaisia lauseita:
Missä minun koirani on?
Se on irlantilainen terrieri.
Se on karkeakarvainen.
Sen nimi on Kill.