"Antakaa anteeksi, hyvä herra", änkytti Daughtry, vaikkei voinut käsittää, millä oli loukannut vanhusta.
"Te olette minun ystäväni", vanhus puhui vakavana ja nuhdellen. "Minä olen teidän ystävänne. Ja te annatte minun ymmärtää, että luulette minun tulleen tähän helvetin onkaloon sanomaan teille hyvästejä. Tulin tänne noutamaan teitä ja papualaistanne. Kuunari odottaa teitä. Kaikki on järjestetty. Teidät on merkitty laivan luetteloihin merimiestalossa. Molemmat. Se tehtiin eilen sijaisten avulla, jotka olin itse hankkinut. Toinen oli barbarossaarelainen mustaihoinen. Löysin hänet ja tuon toisen, valkean miehen merimieskodista Commercial Streetin varrelta, ja maksoin heille viisi dollaria siitä, että he tulivat merimiestaloon ja kirjoittivat nimensä."
"Mutta, hyvä jumala, tehän ette näy ollenkaan ymmärtävän, että me molemmat olemme spitaalisia."
Vanha Merikarhu ponnahti tuoliltaan kuin sähköiskun satuttamana, ja vanhat kasvot puhuivat jalon sydämen vihasta hänen sanoessaan:
"Mutta te ette näy käsittävän, että olette minun ystäväni ja että minä olen teidän ystävänne."
Kiihtyneenä hän ojensi kätensä.
"Hovimestari, Daughtry, herra Daughtry, ystävä, tai miksi teitä sanoisin, en tyrkytä teille nyt merimiesjuttuja tällä kertaa isosta veneestä, salaisista luotauksista ja aarteesta sylen syvällä hiekassa. Tämä on totta. Minullakin on sydän. Tässä, hyvä herra" — hän heilutti kättään aivan Daughtryn kasvojen edessä — "on minun käteni. On vain yksi seikka, mikä teidän täytyy tehdä, juuri nyt. Teidän täytyy ottaa tämä käsi omaanne ja puristaa sitä — sydämestänne, niinkuin minäkin teen."
"Mutta … mutta…", epäröi Daughtry.
"Ellette tee sitä, en lähde täältä. Jään tänne, kunnes kuolen. Tiedän, että teissä on spitaali. Ette voi kertoa minulle siitä enää mitään uutta. Tässä on käteni… Tahdotteko tarttua siihen? Minun sydämeni on sen ranteessa, valtimonlyönnissä, jokaisessa sormenpäässä. Ellette ota sitä, sanon teille etukäteen, että istuudun tähän tuoliin ja kuolen. Tahdon saada teidät ymmärtämään, että olen mies ja kelpo mies. Olen ystävä ja toveri. En ole pelkuri. Elän sydämessäni ja aivoissani enkä tässä raihnaisessa ruumiissa, joka on vain minun satunnainen verhoni. Ottakaa käteni. Sitten haluan puhua kanssanne."
Dag Daughtry ojensi empien kätensä, mutta Vanha Merikarhu tarttui siihen ja pusersi sitä vanhoilla luisilla sormillaan, niin että teki kipeää.