"No, nyt voimme puhua", hän virkkoi. "Olen suunnitellut kaiken tarkoin. Me matkustamme Betlehemillä. Kun ukonilkimys huomaa, ettei hän saa penniäkään minun satuaarteestani, me jätämme hänet oman onnensa nojaan. Hän on iloinen päästessään meistä erilleen. Me, te ja minä ja teidän papualaisenne nousemme maihin Marques-saarilla. Spitaaliset saavat olla siellä vapaina. Siellä ei ole mitään asetuksia. Olen ollut siellä. Saamme olla vapaina. Maa on paratiisi. Me rakennamme majan itsellemme. Olkikattoinen mökki riittää. Työ on pikkuseikka. Meillä on rannan ja meren ja vuorten vapaus. Te saatte purjehtia, uida, kalastaa ja metsästää. Siellä on vuorikauriita, villikanoja ja villihärkiä. Banaanit ja pisangit kypsyvät meidän päämme päällä, samoin alligaattoripäärynät ja villit omenat. Turkinpippuri kasvaa oven edessä, ja siellä on lintuja ja linnunmunia. Kwaque saa valmistaa ruoan. Ja te saatte olutta. Olen selvästi huomannut teidän janonne. Te saatte kuusi pulloa päivässä ja enemmänkin.
"Joutukaa. Meidän täytyy lähteä. Ikäväkseni minun täytyy kertoa teille, että olen turhaan etsinyt teidän koiraanne. Olen palkannut taitavia salapoliiseja ottamaan siitä selkoa. Tohtori Emory varasti Killin teiltä, mutta ei kulunut vuorokauttakaan, ennenkuin se varastettiin häneltä. Olen pannut maan ja taivaan nurin sen tähden, mutta Kill on kadonnut, kuten me nyt katoamme tästä inhottavasta luolasta.
"Minulla on auto odottamassa. Ajaja on saanut hyvän maksun. Ja olen luvannut tappaa hänet, jos hän pettää minut. Meidän on kuljettava kappaleen matkaa koillista kohti yli hietakummun tielle, joka on tuon kummallisen metsän takana … kas niin. Nyt lähdemme. Myöhemmin saamme puhella. Katsokaas, alkaa jo sarastaa. Vahdit eivät saa nähdä meitä…"
He läksivät ulos myrskyyn. Kwaque viimeisenä, hulluna ilosta. Aluksi Daughtry koetti pysytellä etäämmällä, mutta ensimmäisen myrskynpuuskan sattuessa, joka oli viedä vanhuksen mukanaan, Daughtry tarttui hänen käsivarteensa ja tukien häntä ruumiillaan työnsi häntä edessään pehmeän hiekan läpi ylös kummulle.
"Kiitos, hovimestari, kiitos ystäväni", mutisi Vanha Merikarhu, kun myrsky hetkeksi hiljeni.
22.
Miksi läksi puoleksi mielellään Harry del Marin mukaan yön pimeyteen, vaikkei se hänestä pitänytkään. Mies tuli kuin murtovaras, hyvin hiljaa ja varovasti, tohtori Emoryn takapihalle, vajalle, mihin Miksi oli teljetty. Del Marilla oli kyllin näyttämötottumusta tietääkseen, ettei tällaisia kohtauksia suoriteta sähkölampun valossa, jos tahdotaan välttää surullista loppua. Hän kompuroi pimeässä vajan ovelle, avasi sen ja meni hiljaa sisälle, hapuillen koiran pörröistä ruumista.
Miksi, joka oli miehekäs koira, rohkea kuin leijona, pörhisti heti karvansa, mutta ei äännähtänytkään. Sen sijaan se nuuski tulokasta ja tunsi hänet. Vaikkei se pitänyt miehestä, se antoi kuitenkin sitoa nuoran kaulaansa, ja seurasi häntä hiljaa kadulle, lähimpään kulmaukseen ja odottavaan autoon.
Tämä Miksin teko perustui yksinkertaiseen päätelmäsarjaan — vaikka väitetäänkin, ettei se osannut ajatella. Tämän miehen se oli tavannut usein hovimestarin seurassa. He olivat olleet ystäviä, sillä he olivat istuneet samassa pöydässä ja juoneet yhdessä. Hovimestari oli poissa. Miksi ei voinut häntä mistään löytää ja oli nyt itse vankina vieraan talon takapihalla. Mikä oli kerran tapahtunut, voi tapahtua toistekin. Oli tapahtunut usein, että hovimestari, Del Mar ja Miksi olivat istuneet saman pöydän ääressä. Oli hyvin todennäköistä, että nyt tapahtuisi samoin ja Miksi saisi jälleen istua tuolilla kirkkaasti valaistussa ravintolasalissa toisella puolellaan Del Mar ja toisella rakastettu hovimestari olutlasi edessään.
Autossa, joka kiisi eteenpäin pitkin San Franciscon sokkeloisia katuja, Miksi makasi Del Marin jaloissa valppaana tarkaten kaikkea; se ei mitenkään osoittanut ystävyyttä, mutta ei myöskään osoittanut vastenmielisyyttään tuota miestä kohtaan. Jo ensimmäisellä tapaamalla Miksi oli oivaltamat, että Harry Del Mar oli huono ihminen. Yhä huonommaksi hänet oli tehnyt rahanahne halu omistaa Miksi. Kun he ensimmäisen kerran tapasivat toisensa kahvilassa Barbary Coastissa, Miksi oli pörhistänyt hänelle niskakarvojaan ja jäykistänyt taistelunhaluisena koko ruumiinsa, kun hän laski kätensä sen päälaelle. Miksi ei ollut ollenkaan ajatellut miestä, vielä vähemmän se oli koettanut eritellä hänen luonnettaan. Tuon käden hyväilyssä oli ollut jotakin kieroa — se oli koskettanut häntä välinpitämättömästi, mutta ystävyyttä teeskennellen. Katsojat tuo hyväily voi pettää, mutta Miksi tunsi, että se ei ollut oikea. Siinä ei ollut lämpöä, ei sydäntä, se ei tuonut aitoa hyväntahtoisuutta niistä ihmisaivoista, joiden välittävä sanansaattaja se oli. Vaikutus ei kaiken kaikkiaan ollut hyvä, ja Miksi oli pörhistänyt karvansa ja jäykistänyt ruumiinsa mitään ajattelematta, vain siksi, että se tiesi — ja se tieto oli sitä, mitä ihmiset sanovat intuitioksi.