Sähkölamppuja, vajojenreunustama rantasilta, vuorittain matka- ja rahtitavaraa, merimiehiä ja rantajätkiä, jotka meluten tekivät työtään, vipujen yhtämittaista kolinaa ja ketjujen kitinää, joukko valkotakkisia hovimestareita, jotka kantoivat matkatavaroita, aliperämies porraspuun juuressa, mikä jyrkkänä johti Umatillan kävelykannelle, useita kultanauhaisia päällysmiehiä kannella porraspuun yläpäässä ja tiheä ihmisvilinä ahtaalla kannella — tämä kaikki sai Miksin varmasti uskomaan tulleensa takaisin meren luo laivalle, missä se ensiksi oli tavannut hovimestarin, missä se hovimestarin kanssa oli aina ollut viimeistä painostavaa suurkaupunkiaikaa lukuunottamatta. Sen tietoisuudessa vilahtivat myös Kwaque ja Cocky nopeina välähdyksinä. Kärsimättömästi vinkuen se riuhtoi päästäkseen eteenpäin varomatta arkoja käpäliään häikäilemättömien, kiiruhtavien, nahkakenkäisten ihmisjalkojen tungoksessa. Se etsi ja vainusi Cockya ja Kwaquea, mutta ennen kaikkea hovimestaria.
Miksi hillitsi pettymyksensä, kun ei heitä heti tavannut, sillä niin pian kuin se oli alkanut tajuta, sille oli kehittynyt tietoisuus koirien rajoittuneisuudesta ja alemmuudesta ihmisiin nähden, ja se oli oppinut olemaan kärsivällinen: kärsivällinen odottaessaan hovimestaria, kun se tahtoi mennä kotiin, mutta hovimestari istui yhä pöydän luona ja joi, kärsivällinen, kun nuora painoi kaulaa, samoin kärsivällinen aidan alla, jonka yli ei jaksanut hypätä, ja ahtaassa huoneessa, lukitun oven takana, jota ei milloinkaan oppinut avaamaan, mutta jonka ihmiset niin helposti avasivat. Se antoi siis laivan alikokin, joka Umatillassa huolehti kaikista nelijalkaisista matkustajista, viedä sen pois. Suljettuna pieneen komeroon, joka oli täynnä laatikoita ja kääröjä, nuora yhä kaulassa, se odotti odottamistaan, että ovi aukenisi ja hovimestari astuisi sisään.
Sen sijaan avasi oven alikokki, joka oli saanut runsaat juomarahat — sitä ei Miksi silloin tiennyt, se vain hämärästi aavisti, että tässäkin ilmeni Del Marin valta. — Kokki avasi nuoran ja antoi koiran yhtä hyvin palkitulle ensimmäisen luokan hovimestarille, joka vei sen Del Marin hyttiin. Viimeiseen saakka Miksi uskoi, että sitä vietiin hovimestarin luo. Sen sijaan se tapasi vain Del Marin. "Hovimestari ei ole täällä", ajatteli Miksi, mutta mieliala kääntyi kärsivällisyydeksi, kun se ei vieläkään tavannut jumalaansa, yli kaiken rakastettua hovimestariaan, joka oli sen oma ihmisjumala tässä sitä ympäröivässä ihmisjumalien vilinässä. Miksi heilutti häntäänsä, luimisti vähän korviaan, sitäkin, jossa oli hiukan vikaa, ja hymyili — kaikki vain sovinnaiseksi jälleentuntemisen osoitukseksi — nuuski ilmaa vainuten hovimestarinsa hajua ja laskeutui pitkälleen lattialle. Kun Del Mar puhui, se nosti päätään ja katsoi häneen.
"No nyt, poikaseni, tästä tulee jotakin muuta", sanoi Del Mar kylmällä, soinnuttomalla äänellä. "Aion tehdä sinusta taiteilijan ja opettaa sinulle yhtä ja toista. Ensiksikin … seh, tänne … tänne!"
Miksi totteli kiirehtimättä, sävyisästi, mutta haluttomasti.
"Tuon sinä saat jättää ja oppia joutumaan, kun minä kutsun", sanoi Del
Mar, ja jo tapa, millä hän sen sanoi, oli uhkaus, jonka Miksi ymmärsi.
"Nyt katsomme, voinko minä kehittää sinun lauluneroasi. Kuuntele nyt,
ja laula niinkuin lauloit sille spitaaliselle narrille."
Hän otti huuliharpun liivinsä taskusta ja alkoi soittaa "Georgian marssia".
"Istu!" hän komensi.
Miksi totteli jälleen, vaikka koko sen olento kapinoi vastaan. Se vavahti kuullessaan harpun kimeitä ja houkuttelevia säveliä. Sen kurkussa ja rinnassa pakotti laulamisen halu, mutta se voitti kiusauksen, sillä se ei tahtonut laulaa tuolle miehelle. Se odotti vain, että mies veisi sen takaisin hovimestarin luo.
"Vai olet sinä itsepäinen?" sähisi Del Mar. "Sinä olet rotukoira, siinä koko vika. Mutta olen ennenkin nähnyt sellaisia kuin sinä ja luulenpa saavani vauhtia sinuun. Panen sinut tekemään työtä itselleni aivan kuin sekin narri. No, ala nyt."