Hän vaihtoi sävelen "Kenttäjumalanpalvelukseen Georgiassa". Mutta Miksi oli itsepäinen. Se ei kadottanut itsehillintäänsä, ennenkuin "Vanha koti" -laulun kaihoisat sävelet virtailivat sen läpi. Silloin se päästi kurkustaan sointuvan ulvonnan, jolla se huusi luokseen kadonneita tovereitaan menneiden vuosituhansien metsästysretkiltä. Soiton lumoissa se ei voinut muuta kuin intohimoisesti kaivata koiralaumojen ammoin ollutta elämää siihen aikaan, jolloin maailma vielä oli nuori ja kaikki koirat kuuluivat samaan suureen kansaan, ennenkuin ne ainiaaksi hajaantuivat viettääkseen loputtomat vuosisadat kesyn kotikoiran elämää.
"Ha haa", hihitti Del Mar aavistamatta, mitä muistoja hän peltiharpullaan herätti.
Kova koputus seinään ilmoitti hänelle, että joku uninen matkustaja oli tyytymätön heidän harjoituksiinsa.
"Riittää täksi kerraksi", hän virkahti terävästi ja otti harpun tuoliltaan. Miksi oli vaiti ja vihasi häntä. "Sainpa sinut viimeinkin tottelemaan. Mutta älä luule, että saat maata täällä kirppujasi kynsimässä ja häiritä minun untani."
Hän painoi soittonappulaa ja jätti, kun hovimestari tuli, Miksin tälle, vietäväksi välikannelle ja teljettäväksi romukomeroon.
Seuraavina päivinä ja öinä Umatillassa Miksi pääsi oikein perille siitä, minkälainen ihminen Del Mar oli. Voipa sen sanoa oppineen tuntemaan Del Marin suvun ja synnyn tietämättä mitään hänen vaiheistaan. Se ei esimerkiksi tiennyt, että Del Marin oikea nimi oli Percival Grunsky ja että tytöt olivat häntä koulussa nimittäneet "tummaksi", pojat pilkanneet "mustalaiseksi". Miksi ei voinut aavistaa, että hän alkeiskoulun keskiluokilta oli joutunut suoraan ojennuslaitokseen, eikä myöskään, että hänet sieltä kahden vuoden kuluttua oli vapauttanut Harris Collins, joka ansaitsi leipänsä — ja loistavasti ansaksikin — opettamalla eläimiä, jotka sitten saivat esiintyä julkisesti. Vielä vähemmän Miksi saattoi tietää, minkälainen oli ollut se kuusivuotinen eläintenkesytyskurssi, jonka Del Mar Collinsin apulaisena oli suorittanut ja jonka tuloksista Miksi joutuisi "nauttimaan".
Mutta sen Miksi huomasi, ettei Del Mar ollut ylhäissyntyinen, että hän oli heittiö verrattuna sellaisiin jalosukuisiin olentoihin kuin hovimestari, kapteeni Kellar ja herra Haggin Meringen plantaasilla. Miksi oppi sen pian ja helposti huomaamaan. Päivisin eräs laivan hovimestareista nouti Miksin kannelle Del Marin luo, jolla aina oli ympärillään puheliaita nuoria neitosia ja rouvia, jotka tuhlaten jakelivat hyväilyjään ja helliä sanoja Miksille. Tähän Miksi vielä alistui, vaikka meno sitä kyllästyttikin, mutta aivan sietämättömän kiusallisia olivat ne teeskennellyt hyväilyt ja lempeät sanat, joita Del Mar tällöin sille tuhlasi. Se tiesi, kuinka kylmiä ja valheellisia ne olivat, sillä iltaisin Del Marin hytissä se kuuli vain tylyjä, teräviä sanoja, tunsi, kuinka miehen mieli oli uhkaava ja hänen kätensä kosketus vailla hellyyttä ja sydämen lämpöä.
Tällä miehellä oli kahdet kasvot ja kaksi kohtelutapaa. Jokaisella jalosyntyisellä oli vain yhdet kasvot ja yksi kohtelutapa. Jalosyntyinen ja lämminverinen ihminen oli aina suora. Mutta tuossa heittiössä ei ollut suoruutta nimeksikään, kaikki hänessä oli valheellista. Jalosyntyisellä on intohimonsa, koska hänen verensä on lämmin; tällä konnalla ei ollut mitään intohimoja. Hänen verensä oli kylmä, kuten hänen laskeva luonteensakin, hän ei tehnyt mitään ilman määrättyä tarkoitusta. Tätä Miksi ei ajatellut, se vain tunsi sen ja toimi tunteensa mukaan, kuten kaikki muutkin olennot toimivat mieltymyksen ja vastenmielisyyden tunteen johtamina.
Lopulta — viimeisenä iltana laivassa — Miksi kadotti ylhäisen mielenmalttinsa tuon kylmäverisen miehen edessä. Syntyi taistelu. Mutta Miksillä ei ollut voiton mahdollisuutta. Se riehui kuninkaallisesti ja taisteli kuninkaallisesti hyökäten yhä uudelleen, sitten kun oli kahdesti saanut nyrkiniskun korvan alapuolelle ja pyörryksissä perääntynyt. Niin nopea ja taitava kuin Miksi olikin tarttuessaan Etelämeren neekereitä kinttuihin, se ei saanut isketyksi hampaitaan tuohon mieheen, joka oli kuusi vuotta harjoitellut eläintenkesyttämistä Harris Collinsin opetuksella. Kun se kita ammollaan hyökkäsi puremaan, tarttui Del Marin oikea käsi salamannopeasti sitä alaleukaan sen ollessa ilmassa ja heitti sen selälleen. Se yritti uudelleen, mutta lensi sellaisella voimalla, että ei pitkään aikaan voinut vetää henkeä. Seuraava hyökkäys oli vähällä olla sen viimeinen. Sitä tartuttiin kurkkuun. Kaksi peukaloa painui sen kaulaan henkitorven kahden puolen aivan kaulasuonia vasten, niin että veri ei päässyt virtaamaan aivoihin, ja se meni tainnoksiin paljon nopeammin kuin voimakkaimmankaan huumausaineen vaikutuksesta. Se vaipui pimeyteen. Maatessaan väristen lattialla se vähitellen tuli tajuihinsa ja näki miehen seisovan aivan rauhallisena savuketta sytyttäen, samalla kun hän valppaasti tarkkasi vastustajaansa.
"Käy päälle", usutti Del Mar. "Tunnen sinut ja sinun sukusi. Sinä et ota minulta sisua, enkä ehkä minäkään sinulta, mutta minä voin pakottaa sinut tekemään työtä itselleni. Käy päälle, sinä!"