"Oi, minä koetan, Billikens", vaikeroi nainen. "Koetan parhaani mukaan.
Kas, nyt en enää pelkää."
Hän levitti kätensä ja tarttui ohjaksiin. Melkein huomaamaton hymy kasvoillaan Collins tutki hänen nyrkkiin puristetut kätensä ollakseen varma siitä, että ha'at olivat paikoillaan.
"Jännittäkää lihaksenne! Jalat haralleen! Selkä suoraan!" Collins asetti hänen käsivartensa ja hartiansa oikeaan asentoon. "Muistakaa, että käsivarsien täytyy olla ojennettuina suoraan ulos hevosten ensimmäisen kerran nykäistessä. Kun ne sitten vetävät, ette voi niitä koukistaa, vaikka kuinka koettaisitte. Mutta jos ne ovat koukussa, kun jännitys alkaa, repii rautanuora nahan niistä. Muistakaa nyt, suoraan ulos, ojentakaa ne niin, että ne ovat suorassa viivassa selän ja hartioiden kanssa. — Kas niin. Olkaa nyt varuillanne.
"Oi, odottakaa hetkinen", pyyteli nainen, ja hänen asentonsa höltyi. "Minä teen sen niin, minä teen sen, mutta suutele minua ensin, Billikens, sitten en enää välitä, vaikka ne repisivätkin kädet minulta."
Tumma nuorukainen, joka piti Miksiä, ja muutkin katsojat nauroivat.
Collinsia ei naurattanut ollenkaan, hän virkkoi:
"Meillä ei ole kiirettä, rouva, pääasia on, että ensimmäinen yritys onnistuu täydelleen. Se vahvistaa teidän itseluottamustanne. — Bill, on parasta, että annatte hänelle tuon suudelman, ennenkuin hän alkaa."
Ja Billikens totteli, hyvin harmissaan, vastahakoisena ja hämillään, syleili vaimoaan ja suuteli häntä — ei liian kevyesti, mutta ei kovin perusteellisestikaan. Vaimo oli kaunis pieni olento, ehkä kahdenkymmenen ikäinen, kasvot tavattoman lapselliset ja tyttömäiset, ruumis notkea ja sopusuhtaisen kaunis.
Miehen syleily ja suudelma antoivat hänelle rohkeutta. Hän ojentaui, ja kun mies vetäytyi pois, hän sanoi hampaat yhteen puristettuina: "Valmis."
"Aloittakaa!" komensi Collins.
Tallirengit maiskuttivat hevosille, ne lähtivät verkalleen liikkeelle ja alkoivat vetää.