"Tietysti Harry ei ole liioitellut koiran arvoa", päätteli Collins, ja hän ponnisteli keksiäkseen, minkä tähden Del Mar oli sanonut Miksiä vetonumeroksi ja aivan verrattomaksi koiraksi. Hänen kokeillessaan Miksi sai alistua kaikkeen mahdolliseen nöyryyttävään kohteluun. Se pantiin hyppäämään estehyppyä, kulkemaan etujaloillaan, ratsastamaan ponilla, heittämään kuperkeikkaa ja näyttelemään ilveilijää, yhdessä muiden koirien kanssa. Se pakotettiin tanssimaan valssia, joka jalassa nuora, jota vedettiin ja nyittiin puoleen ja toiseen. Sille pantiin piikkivaljaat, ettei se heittäytyisi sivulle tai kaatuisi eteen- tai taaksepäin. Sitä piestiin piiskalla ja rottingilla ja kiskottiin kuonosta. Sitä koetettiin kerran saada maalivahdiksi, kun kaksi koirajoukkuetta iskujen ja lyöntien pakottamina pelasi jalkapalloa. Ja se kiskottiin ylös tikkaita ja paiskattiin vesialtaaseen sukeltamaan.
Koetettiinpa surmanrengastakin: sen annettiin laskea — piiskalla nopeutta kiihdyttäen — kaltevaa kourua niin hurjalla vauhdilla, että se, jos vain tahtoi, olisi voinut juosta ylös renkaan sisäpuolta ja jälleen alas aivan kuin kärpänen katossa ja tehdä sen yhä uudelleen, lentää ympäri rengasta ja lopulta heittäytyä sieltä ulos. Mutta se ei tahtonut, ja joka kerran, kun se ei kohta alussa onnistunut pääsemään pois kourusta, se putosi korkealta ja loukkaantui.
"En luulekaan Harryn tarkoittaneen mitään tällaista", sanoi Collins apulaisilleen, kun he näin kokeilivat Miksillä, "tahdon vain saada edes jonkinlaisen aavistuksen sen erikoisalasta, siitä, mitä jumalan nimessä Harry-parka oli keksinyt".
Jos sen rakastettu jumala hovimestari olisi tahtonut niin Miksi olisi rakkaudesta opetellut näitä temppuja ja varmaan oppinutkin monta niistä. Mutta täällä Cedarwildissa ei rakkautta ollut olemassakaan, ja jalorotuisena olentona se itsepäisesti kieltäytyi pakosta tekemästä sitä, mitä se ilomielin olisi tehnyt rakkaudesta. Ja kun Collins ei ollut jalorotuinen, sattui heidän keskensä usein hurjia yhteenottoja. Sillä ei ollut mitään voiton mahdollisuuksia, sen Miksi pian huomasi. Se oli aina tuomittu joutumaan häviölle. Ennenkuin se ennätti aloittaakaan, se oli jo voitettu "taiteen" kaikkien sääntöjen mukaan. Ei ainoatakaan kertaa se saanut isketyksi hampaitaan Collinsiin tai Johnnyyn. Se oli liian viisas jatkaakseen taistelua, jossa se varmasti olisi saanut sekä ruumiinsa että sielunsa nujerretuksi ja päätynyt hulluuteen. Sensijaan se vetäytyi itseensä, muuttui ärtyiseksi ja jäykäksi, mutta se ei milloinkaan madellut tappion jälkeen, vaan oli aina valmis murisemaan ja pörhistämään karvansa osoittaakseen yhä olevansa samanlainen ja lannistumaton sisimmässään, mutta milloinkaan se ei tehnyt itseään enää syypääksi villiin raivon purkaukseen.
Jonkun ajan kuluttua se pääsi Johnnystä ja ketjusta ja oli aina Collinsin kanssa areenalla. Se tiesi katkerasta kokemuksesta, että sen tuli seurata Collinsia kaikkialle, ja se seurasi häntä ja vihasi häntä, ja tämä viha myrkytti sen hitaasti sen itsensä huomaamatta.
Kukaan ei voinut nähdä siitä mitään ulkonaisia merkkejä, niin luja ja terve sen ruumiinrakenne oli. Mutta kun vaikutuksien täytyi jossakin ilmetä, kuvastuivat ne sen sielussa tai hengessä tai luonteessa tai aivoissa tai tietoisuuden ilmauksissa. Se sulkeutui siis yhä enemmän itseensä ja vaipui synkkään jöröttelyyn. Tämä kaikki oli sielun sairautta. Miksi, joka oli ollut niin iloinen, iloisempi vielä kuin veljensä Jeri, alkoi muuttua synkäksi, ärtyiseksi ja vihaiseksi. Se ei tuntenut enää halua leikkiä, mellastaa ja kuljeskella. Sen ruumis muuttui yhtä hillityksi ja levolliseksi kuin aivotkin. Kuolemaan tuomitut ihmiset käyvät yhtä levollisiksi vankilassa. Se saattoi seisoa tuntikausia Collinsin takana, välinpitämättömänä ja ikävystyneenä, kun Collins piinasi jotakin koirarakkia koettaen opettaa sille uutta temppua.
Miksi sai olla läsnä monessa sellaisessa kidutuksessa. Siellä oli vinttikoiria, jotka hyppäsivät korkealle ja juoksivat nopeasti. Ne tekivät halulla parhaansa, mutta Collins ja hänen apulaisensa saivat aikaan sen ihmeen — mikäli sitä voi ihmeeksi sanoa — että ne tekivät enemmän kuin parhaansa. Niiden parhaat saavutukset olivat luonnollisia. Mutta se, mikä meni yli niistä, oli luonnotonta, ja se tappoi jotkut ja lyhensi kaikkien ikää. Kun ne ajettiin ponnistuslaudalle hyppäämään, seisoi alhaalla aina apulainen hirmuisen pitkä piiska kädessään ja antoi niille tuntuvan hujauksen. Siksi ne koettivat hypätä kauemmas kuin olisivat oikeastaan jaksaneetkaan ja pinnistivät viimeiset voimansa epätoivoiseen yritykseen välttää piiskaa, lentää sen ohi ilmassa ja päästä pakoon, ennenkuin se osui huohottavaan kylkeen pistäen kuin skorpioni.
"Hyppääjäkoira ei milloinkaan hyppää niin korkealle kuin se voi", sanoi Collins apulaisilleen, "ellei sitä pakoteta siihen. Siinä on seikan solmu. On suuri ero minun opettamieni ja amatöörien opettamien hyppääjien välillä, joista useimmat tuskin pääsevät kunnolla pensaan yli."
Collins opetti ja neuvoi yhtä mittaa. Oppilasta, joka oli harjoitellut hänen laitoksessaan ja saanut häneltä suosituskirjeen, pidettiin eläintenkesyttäjien maailmassa täytenä mestarina.
"Ei ainoakaan koira kulje luonnostaan takajaloillaan, vielä vähemmän etujaloillaan", oli Collinsin tapana sanoa. "Koiria ei ole siihen luotu. Ne täytyy pakottaa siihen, siinä kaikki. Se on eläinten opettamisen koko salaisuus. Teidän täytyy pakottaa ne. Siinä on teidän tehtävänne. Pakottaa ne. Joka ei sitä voi, se ei kelpaa tähän laitokseen. Pankaa se mieleenne ja toimikaa sen mukaan."