"Aivan varmasti", Collins virkkoi päätään nyökäyttäen. "Heti kun on vähänkään veltto niitä kohtaan, ne veltostuvat työssään. Jos on hyvä ja myöntyväinen, ne rupeavat heti tekemään virheitä tempuissaan. Niitä täytyy pitää pelossa. Muutoin ne tekevät tenän, ja silloin toivoo, ettei olisi milloinkaan ruvennut harjoittamaan niitä julkista esiintymistä varten."
Puoli tuntia myöhemmin Miksi kuuli — tosin siitä sanaakaan ymmärtämättä — Collinsin antavan uusia ohjeita toiselle apulaiselleen.
"Sekarotuiset koirat ovat parhaat, Charles. Puhdasrotuisista tuskin yksi kymmenestä kykenee mihinkään, ja sekin vain, jos on pelkuri. Siinä juuri on ero niiden ja sekarotuisten välillä. Puhdasrotuiset ovat kuumaverisiä kuin rotuhevoset. Ne ovat arkoja ja ylpeitä. Ylpeys on niiden pahin virhe. Usko minua. Olen syntynyt tähän ammattiin ja olen koko ikäni tutkinut sitä. Olen hyvin onnistunut alallani. Ja siitä yksinkertaisesta syystä, että osaan tehtäväni. Muista se.
"Ja sitten sekarotuiset ovat vielä niin halpoja. Niitä ei tarvitse varoa. Jos joku loukkaantuukin tai kuluu loppuun, on uusia aina saatavana — ja halvalla. Eikä niitä ole vaikea opettaa. Puhdasrotuisilla on se vika, ettei niitä voi pelottaa tottelemaan.
"Anna sekarotuiselle koiralle kunnollinen selkäsauna — mitä se tekee silloin? Se suutelee sinun kättäsi ja on tottelevainen ja ryömii vatsallaan ja tekee kaiken, mitä tahdot sen tekevän. Ne ovat orjaluonteita. Niillä ei ole rohkeutta, eikä temppujentekijäkoiralla saa olla rohkeutta. Pelko on parempi. Mutta annapa rotukoiralle selkään, niin saat nähdä, mitä tapahtuu. Väliin ne kuolevat. Sellaista olen nähnyt. Ja mitä ne tekevät, elleivät kuole? Niistä tulee joko itsepäisiä tai vihaisia. Väliin ne purevat ja raivoavat. Ne voi tappaa, mutta niiden raivoa ei voi hillitä. Tai sitten ne paatuvat. Ja ne ovat kaikkein pahimpia. Minä sanon sitä passiiviseksi vastarinnaksi. Ne eivät hyökkää päälle. Vaikka ne pieksäisi puolikuolleiksi, ei niitä saa hievahtamaankaan. Ne ovat samanlaisia kuin ne kristityt marttyyrit, joita poltettiin roviolla tai keitettiin öljyssä. Ne pitivät oman päänsä, teki niille mitä tahansa. Ne kuolevat mieluummin kuin tottelevat. Sellaista on tapahtunutkin. Minulla on ollut sellaisia — tunnen ne hyvin. Olen tullut siihen tulokseen, että on pysyttävä erillään rotukoirista. Ne vievät aina voiton. Ne pitävät päänsä, eikä niitä saa tottelemaan. Niiden kanssa tuhlaa vain aikaansa ja kuluttaa loppuun kärsivällisyytensä, ja kaiken kukkuraksi ne ovat kalliita.
"Katsohan nyt tätä irlantilaista terrieriä", Collins viittasi Miksiin, joka seisoi hänen takanaan ja katseli happamannäköisenä, mitä areenalla tapahtui. "Se on puhdasta rotua sekä isän että äidin puolelta ja sentähden aivan kelvoton. En ole sille vielä kertaakaan antanut kunnollisesti selkään enkä aio sitä tehdäkään. Se olisi ajan hukkaa. Se hyökkää päälle, jos sen panee liian lujille. Ja ellei sitä pane lujille, se on tuollainen kuin on eikä opi mitään. Antaisin sille heti matkapassin, jos voisin uskoa Del Marin erehtyneen. Harry-parka tiesi, että sillä oli erikoisuus ja aivan verraton erikoisuus vielä — ja se minun on saatava selville."
"Jospa se olisi leijonakoira", sanoi Charles.
"Se on sitä lajia, joka ei pelkää leijonia", myönsi Collins. "Mutta minkä tempun se voisi tehdä leijonien kanssa? Pistääkö päänsä niiden kitaan! En ole milloinkaan nähnyt koiran sitä tekevän — se olisi hyvä temppu. Voimmehan koettaa. Olemmehan jo koettaneet kohta kaikkea muuta."
"Onhan meillä vanha Hannibal", sanoi Charles. "Se otti tytön pään kitaansa Sales-Sinherillä ollessaan."
"Mutta vanha Hannibal alkaa käydä ärtyiseksi", huomautti Collins. "Olen tarkannut sitä ja koetan päästä siitä erilleni. Kaikki eläimet voivat joskus joutua pois suunniltaan, etenkin villit. Katsokaas, niiden elämä ei ole luonnollista. Ja kun ne päästävät sisunsa purkautumaan — niin, siinä onkin loppu. Silloin kadottaa rahat, mitkä niistä on maksanut, ja ellei ole varma ammatissaan, voi menettää henkensäkin."