"Mutta", virkkoi hänen ystäväisensä, "etkö muista kuinka Blake sanoo:
'Jokaisen häkkilintusen vuoks' itkee taivaan enkelit.'"
"Niin kyllä, mutta ei suinkaan silloin, kun sitä kohdellaan todella hyvin, ystäväiseni. Ostan heti muutamia kaniineja ja pari kanarialintua, ja minkälaisia koiria hankimmekaan niiden pienten enkelien leikkitovereiksi, ystäväiseni?"
Ja ystäväinen katsoi tuota miestä, jolla oli niin varma ja hivelevä tieto omasta hyvyydestään, ja hän näki itsensä pienenä maalaiskansakoulun opettajattarena, joka lordi Byronia ihaillen ja omasta runoilijamaineesta uneksien oli muuttanut kaupunkiin ja erehtynyt menemään naimisiin tuon karkean, runottoman liikemiehen kanssa, joka nautti nähdessään kissojen ja rottien kävelevän samalla nuoralla suloisessa sovussa ja oli onnellisen tietämätön siitä, että hänellä oli häkissään vihervarpunen, jonka kohtaloa taivaan enkelit itkivät.
"Ei riitä, että rottia niin rääkätään", sanoi rouva Merle Merryweather. "Mutta ajatelkaa, kuinka hän kiusaa kissoja. Häneltä on kuollut kolme kahden viikon aikana, sen tiedän varmasti. Ne ovat vain katukissoja, mutta tuntohan niissäkin on. Se nyrkkeily niihin varsinkin ottaa."
Nyrkkeily, johon yleisö erikoisesti oli ihastunut, oli Duckworthin viimeinen numero. Kaksi kissaa, pienet nyrkkeily-kintaat käpälissä, asetettiin pöydälle suorittamaan pieni ottelu kaikessa sovussa. Ne kissat, jotka esiintyivät yhdessä rottien kanssa, olivat tietysti liian velttoja tähän tarkoitukseen. Hän käytti sentähden kahta äskentullutta kissaa, joilla oli vielä tarmoa ja sisua … kunnes ne kadottivat sekä tarmonsa että sisunsa, sairastuivat ja kuolivat. Yleisöä huvitti tavattomasti tämä nelijalkaisten olentojen kaksintaistelu. Ne muistuttivat niin hullunkurisella tavalla kaksijalkaista valtiastaan. Mutta kissoilla ei suinkaan ollut hauskaa. Ne ärsytettiin aina oikeaan tappeluun keskenään näyttämön ulkopuolella, juuri ennenkuin ne tuotiin sisälle. Nyrkkeilyiskuihinsa ne purkivat sitten vihansa, tuskansa, hämmästyksensä ja pelkonsa. Ja kintaat putosivat niiden käpälistä, niin että ne repivät ja kynsivät toisiaan kuin raivottaret ja purivat niin, että karvat pölisivät, kun esirippu laski. Katsojista tämä "leikkitaistelu" oli näytöksen huippukohta, ja kun esirippu naurun ja kättentaputusten raikuessa uudelleen kohosi, nähtiin Duckworthin ja erään apulaisen kuivaavan nyrkkeilijöitä käsiliinalla.
Mutta kissat olivat aina niin revittyjä, etteivät haavat milloinkaan menneet umpeen, vaan tulehtuivat ja märkivät, kunnes eläinpoloiset olivat yhtenä ajoksena. Väliin ne kuolivat, tai kun ne olivat tulleet niin surkean veltoiksi, etteivät ne olisi viitsineet käydä rotankaan kimppuun, ne pantiin nuoralle yhdessä huumattujen ja nälistyneiden rottien kanssa, jotka olivat liian lähellä kuolemaa jaksaakseen juosta pakoon. Ja, kuten rouva Merle Merryweather sanoi, tyhmän tyhmä yleisö oli haltioissaan ja paukutti käsiään luullen nähneensä kauniin ja opettavaisen näytelmän!
Iso simpanssi, joka kerran oli Miksin kanssa samalla kiertueella, ei tahtonut antaa pukea päälleen. Kuten hevonen vikuroi satuloitaessa, mutta ei siitä sen enempää välitä, kun satula kerran on selässä, niin iso simpanssikin vastusteli, kun tahdottiin pukea vaatteet sen ylle. Mutta kun se oli puettu, se meni kiltisti lavalle ja suoritti tehtävänsä. Vaikeus oli pukemisessa. Omistajan ja kahden näyttämöapulaisen täytyi sitoa se seinässä olevaan renkaaseen ja pitää sitä kurkusta kiinni, huolimatta siitä, että omistaja oli aikoja sitten antanut katkaista sen etuhampaat.
Kaiken tämän julmuuden Miksi näki sitä sen enempää ajattelematta. Se luuli, että elämä oli sellaista, se alistui siihen, kuten se hyväksyi valon ja pimeyden, purevan pakkasen ja salaperäisen jossakin muualla -maailman, jonka se näki unissaan ja laulaessaan, ja yhtä salaperäisen tyhjyyden maailman, jonne Meringen plantaasi ja laivat ja valtameri ja ihmiset ja hovimestari olivat kadonneet.
33.