Ben ei päässyt milloinkaan hänen kimppuunsa. Pahaa aavistaen se hillitsi hyppynsä, ryömi eteenpäin häntäänsä pieksäen ja tarkasteli miestä, joka tuntui olevan niin helppo saalis. Mulcachylla oli pitkäsiimainen piiska ja terävä rautahaarukka. Vyössä, joka oli täynnä paukkupatruunoita, oli revolveri.
Ben kyyristyi yhä alemmaksi ja ryömi hitaasti miestä kohti aivan kuin kissa, joka vaanii hiirtä. Kun se taas pysähtyi sopivan välimatkan päähän ja jännittäytyi hyppäämään, se käänsi päätään ja katsahti miehiin, jotka olivat sen selän takana, ristikon ulkopuolella. Se oli unohtanut kaulaansa sidotun nuoran, jonka pää oli niiden käsissä.
"Nyt on parasta, että olet kiltti, poikaseni", sanoi Mulcachy sille pehmeällä, hyväilevällä äänellä, ja samassa hän astui askeleen lähemmäksi pitäen rautahaarukkaa edessään.
Tämä ärsytti vielä enemmän isoa, kuninkaallista eläintä. Se päästi kumean murinan, luimisti korviaan ja lensi ilmaan käpälät jännittyneinä, hirmuiset kynnet paljastuneina ja häntä suorana kuin keppi. Mies ei paennut eikä kyyristynytkään, mutta tiikeri ei saanut häntä saaliikseen. Kun se oli korkeimmillaan ilmassa, teki nuora tenän, ja se heitti kuperkeikan ja putosi kyljelleen lattialle.
Ennenkuin tiikeri ennätti nousta, oli Mulcachy sen kimpussa ja huusi pienelle katselijajoukolleen: "Nyt me otamme luonnon siltä!" Ja hän löi sitä piiskanvarrella kuonoon ja pisteli sitä rautahaarukalla kylkeen. Hän antoi iskujen ja lyöntien sadella eläimen kaikkein arimpiin kohtiin. Ben valmistautui joka hetki kostamaan, mutta kymmenen köydessäolevaa miestä veti sen aina alas, ja joka kerta kun se muksahti kyljelleen maahan, Mulcachy löi, iski ja pisteli. Se koski hirveästi, etenkin arkaan kuonoon. Ja olento, joka tuotti sille tuon tuskan, oli yhtä villi ja pelottava kuin sekin, niin, vielä pelottavampikin, koska hän oli älykkäämpi. Aivan turtuneena tuskasta, kauhistuneena omasta kykenemättömyydestään kostamaan miehelle, joka tuskan tuotti, Ben kadotti kaiken rohkeutensa. Se turvautui häpeälliseen pakoon välttääkseen tuota pientä kaksijalkaista olentoa, joka oli pelottavampi kuin se itse — ja se oli kuitenkin täysikasvuinen bengalilainen kuningastiikeri. Se ponnahti korkealle ilmaan pelosta, se juoksi edestakaisin pää alhaalla välttääkseen tuota tuskien sadetta. Se hyökkäili areenan seiniäkin vastaan, hyppi pystyyn ja koetti turhaan kaataa sileitä, pystysuoria rautapylväitä.
Mulcachy seurasi sitä kuin koston henki ja pisti ja löi mutisten hampaitten välistä: "Vai tahdot sinä tapella? Sen minä kyllä sinulle opetan. Tästä saat! Ja tästä! Ja tästä!"
"Nyt olen saanut sen pelkäämään itseäni, ja loppu käy kuin leikki", hän selitti ja pysähtyi hengähtämään läähättäen väsymyksestä. Iso tiikeri kyyristyi maahan ja ryömi väristen taaksepäin kauemmaksi hänestä areenan ristikon luo. "Nyt, hyvät ystävät, pidämme viiden minuutin tauon hengähtääksemme."
Mulcachy laski alas yhden rautapylväistä ja kiinnitti sen paikoilleen lattiaan valmistautuen opettamaan tiikerille sen ensimmäistä temppua. Viidakossa syntynyt ja kasvanut Ben oli opetettava istumaan tuolilla hullunkurisesti ja samalla surullisesti jäljitellen ihmistä. Mutta Mulcachy ei ollut vielä aivan valmis. Ensimmäinen opetus — tiikerin pelottaminen — oli toistettava, jotta se paremmin painuisi mieleen.
Hän meni niin lähelle kuin uskalsi ja sivalsi Beniä ruoskalla kuonoon. Hän teki sen uudelleen. Hän toisti sen parikymmentä kertaa. Minne Ben käänsikin päänsä, se tunsi ruoskan siiman purevan pahoinpideltyä kuonoaan, sillä Mulcachy oli yhtä kätevä ruoskan käyttäjä kuin taitava tallimestari, ja siima osui erehtymättä Benin kuonoon.
Kun tuska kävi aivan sietämättömäksi, tiikeri hyppäsi, mutta kymmenen vahvaa miestä, jotka pitivät köyttä, vetivät sen aina takaisin. Viimein sammui viha, hurjuus ja hävittämisraivo tiikerin kiihtyneissä aivoissa, ja se tunsi vain pelkoa, vain pelkoa, ei mitään muuta kuin pelkoa, rajatonta, häpeällistä pelkoa tuota ihmiskääpiötä kohtaan, joka kiusasi sitä sellaisella tuskalla.