Niiden kolmen kuukauden aikana, jotka Miksi vietti Mulcachyn Eläinkodissa, sattui kaksi erittäin vaikeaa tapausta. Tietysti kuului tavallisen kesytysrääkkäyksen jokapäiväinen laulu taukoamattomana työtuntien ajan. Siellä saattoi olla "kesyjä" karhuja ja leijonia ja tiikereitä, jotka saatiin sävyisiksi väkivallalla, ja elefantteja, jotka nostokurkien ja harppuunoiden avulla pakotettiin seisomaan päällään tai lyömään rumpua. Mutta ne kaksi erikoista tapausta veivät rohkeuden kaikilta eläimiltä, jotka olivat kuulemassa. Ne tunsivat samaa kuin ihmisten täytyisi tuntea helvetin esikartanoissa kuunnellessaan, kuinka heidän tovereitaan, jotka ovat ennen heitä joutuneet kidutuskammioon, elävältä nyljetään.
Toinen uhri oli iso intialainen tiikeri. Se oli syntynyt vapaana viidakoissa, elänyt vapaana kaiken ikänsä, ja lannistumaton rohkeus oli tehnyt siitä kaikkien elävien olentojen, myös kaikkien tiikerien, valtiaan. Mutta lopulta sen oli käynyt huonosti. Satimesta se oli joutunut ahtaaseen häkkiin, elefantin selässä, rautatiellä ja höyrylaivassa se oli saanut matkustaa, aina vain samassa ahtaassa häkissä yli maiden ja merien se oli tullut Mulcachyn Eläinkotiin. Ostelijat olivat sitä tarkastaneet, mutta kukaan ei tohtinut sitä ostaa. Mutta Mulcachy ei sitä säikähtänyt. Hänen oma taisteluhaluinen verensä kuohahti kuumasti hänen katsellessaan juovikasta, juhlallisen komeaa kissaa. Eläin hänessä ärtyi taistelun ja voiton halusta. Ja iso tiikeri ja kaikki muut eläimet saivat kestää kaksiviikkoisen helvetin, ennenkuin se oppi ensimmäisen läksynsä.
Se oli kastettu Beniksi, ja se oli tullut perille masentumattomana ja leppymättömänä, vaikka melkein halvautuneena oltuaan kahdeksan viikkoa liikkumattomana ahtaassa häkissä. Mulcachy olisi heti ryhtynyt työhön, mutta kaksi viikkoa meni hukkaan siitä syystä, että hän oli mennyt naimisiin ja pidättänyt ne itselleen kuherrusajaksi. Sillä välin Ben oli isossa sementistä ja raudasta rakennetussa häkissä oppinut jälleen käyttämään lihaksiaan ja yhä kiihdyttänyt vihaansa noita kaksijalkaisia olentoja kohtaan, jotka olivat sen rinnalla heikkoja raukkoja, mutta olivat kavaluudellaan tehneet sen avuttomaksi vangiksi.
Sinä aamupäivänä, jolloin helvetti sille aukeni, se oli valmis ottamaan vastaan jokaisen, joka tohtisi tulla. Ne tulivat aseistettuina oppilauseilla, suopungeilla ja rautaisilla väkätangoilla. Viisi niistä heitti suopunkinsa sen häkkiin. Se murisi ja koetti iskeä köysiä, ja kymmenen minuutin ajan se oli mahtava, hillitön, villi olento, jolta ei puuttunut muuta kuin noiden kaksijalkaisten olentojen äly ja kärsivällisyys. Sitten se kävi kärsimättömäksi ja enempää välittämättä elottomista köysistä se pysähtyi ja sähisi ihmisille, toinen takajalka suopunkiin kiedottuna. Seuraavassa silmänräpäyksessä viekas rautahaarukan isku työnsi köyden ylemmäksi sen säärelle, silmukka kiristettiin, ja se vihavoitti sen ihoa ja ylpeyttä. Se hyppi, se ärjyi, se oli kiukusta hullu. Se riuhtoi ja kiskoi niin, että nuora repi nahan rikki pitelevien miesten käsistä. Mutta yhä ne vain heittelivät silmukoitaan häkkiin ja nykäisivät ne jälleen takaisin, kunnes samanlainen paula oli, ennenkuin se arvasikaan, kiertynyt sen toisen etujalan ympärille. Mitä se äsken oli tehnyt, se ei ollut vielä mitään verrattuna siihen, mitä se nyt teki. Mutta se oli tyhmä ja kärsimätön, miehet olivat viisaita ja hätäilemättömiä, ja kolmas jalka ja neljäskin jalka joutui lopulta silmukkaan, niin että se, monen miehen kiskoessa köysistä, vedettiin häpeällisesti kyljelleen ja pitkin häkin lattiaa ristikon luo, ja siitä sen neljä jalkaa vedettiin häpeällisesti läpi ristikon toiselle puolen — se oli kadottanut hirveiden hampaiden jälkeen parhaat aseensa.
Sitten uskalsi pieni ihmispahanen, Mulcachy itse, röyhkeästi astua häkkiin ja lähestyä sitä. Se tahtoi heittäytyä hänen päälleen, mutta sitä pidättivät nuo neljä jalkaa, joita se ei saanut vedetyksi ristikon läpi. Ja Mulcachy laskeutui polvilleen sen viereen — uskalsi tehdä sen — ja heitti viidennen silmukan sen pään yli kaulan ympäri. Sitten sen pää vedettiin lattiaan, yhtä avuttomaksi kuin äsken jalat. Sitten Mulcachy pani kätensä sen päälaelle, sen korville, sen kuonolle, tuuman päähän sen hampaista, eikä se voinut tehdä muuta kuin murista ja karjua ja haukkoa ilmaa, kun silmukka uhkasi kuristaa sen.
Vavisten — ei pelosta, vaan raivosta — Ben sai kestää vielä sen, että sen kaulaan sidottiin leveä nahkaremmi, johon oli kiinnitetty hyvin paksu ja pitkä köysi. Sitten kun Mulcachy oli poistunut häkistä, irrotettiin silmukat sen jaloista ja kaulasta varovasti, yksi kerrallaan. Tämän kuulumattoman häväistyksen jälkeen se oli jälleen vapaa — häkissään. Se nousi, veti henkeä ja karjui ilmoille raivonsa. Se tavoitteli käpälällään köyttä, joka sitä hermostutti, koetti repiä ahtaan nahkaremmin kaulastaan, kaatui, kieri maassa, hermostui yhä enemmän nuoran kosketuksesta ja tyhjensi voimansa tuloksettomaan kamppailuun tuota elotonta esinettä vastaan. Niin lannistetaan tiikereitä.
Perin uupuneena omasta raivostaan se lopulta laskeutui pitkälleen keskelle lattiaa, heilutti häntäänsä, suitsutti vihaa silmistään ja tyytyi viimein tuohon kaulaa kiristävään esineeseen huomattuaan, ettei pääsisi siitä.
Sen hämmästykseksi — mikäli sellainen tunne sisältyy tiikerin sieluntoimintaan — avattiin sen häkin takaovi ja jätettiin auki. Ei yhtään ihmistä eikä minkäänlaista uhkaavaa vaaraa ollut näkyvissä, mutta sen epäluulo kasvoi. Näiden ihmiseläinten luona sattui aina sellaista, mitä se ei voinut aavistaa eikä jaksanut ymmärtää. Se jäi paikoilleen, mutta takaapäin, häkin rautaristikon läpi, tunkeutui huutoa ja melua, piiskaniskuja ja pitkien rautahaarukoiden kipeitä pistoja. Vetäen nuoraa perässään, aikomatta paeta, mutta toivoen vain pääsevänsä noista kiusanhengistä se juoksi käytävään maahan muurattujen häkkien taa. Käytävä oli tyhjä ja pimeä, mutta kauempana se näki valoa. Pitkin loikkauksin ja karjahdellen se syöksyi valoa kohti ja sai muissa häkeissä nousemaan helvetillisen ulvonnan ja rähinän.
Häikäistynä se syöksyi valoon ja kyyristyi maahan pitkää häntäänsä huitoen. Se oli vain toisessa vielä isommassa häkissä, hyvin isossa häkissä, laajalla, kirkkaasti valaistulla areenalla, jota joka puolelta reunustivat häkit. Areena oli melkein tyhjä, mutta kattoparruista riippui alas nostokurki ja köysiä ja seitsemän paksua rautaketjua, jotka heti saivat sen karjumaan epäluulosta.
Puolisen tuntia se kierteli areenalla, joka oli laajin — mutta kuitenkin suljettu — alue, missä se kymmenviikkoisen vankeutensa aikana oli ollut. Ha'alla varustettu rautatanko vetäisi sitten maata laahaavan nuoran silmukkana ulkopuolella olevien miesten luo. Kymmenen miestä tarttui heti siihen, ja tiikeri olisi hyökännyt heitä kohti ristikon luo, ellei Mulcachy samassa olisi toiselta puolelta astunut areenalle. Miehen ja Benin välillä ei ollut ristikkoa, ja Ben ryhtyi hyökkäykseen. Mutta samassa se epäröi, sillä tuo pieni miespahanen sen edessä ei lähtenyt pakoon eikä kyyristynyt maahan, vaan seisoi paikoillaan ja odotti sitä.