"Vilkas, mutta taipuisa, sellainen juuri olet", hän mutisi yhä Kwaquen auttaessa häntä vuoteeseen.
Kwaque ryhtyi jälleen kiillottamaan. Hänen huulensa liikkuivat kuiskaten kuulumattomia sanoja, ja kulmat mietinnästä rypyssä hän kääntyi vihdoin hovimestariin päin:
"Massa, mikä nimi se koira?"
"Kill, sinä pörröpäinen ihmissyöjä", mutisi Daughtry unisella äänellä.
"Kwaque, sinä musta verenjuoja, juokse hakemaan pullo jääkaapista."
"Ei, massa", vikisi musta poika pälyen, olisiko mitään heittoasetta herran ulottuvilla. "Kuusi pulloa jo juotu."
Hovimestarin ainoa vastaus oli kuorsaus.
Musta poika kumartui jälleen kampaa kiillottamaan — sormet spitaalin jäykistäminä ja otsanahassa tuskin huomattava paksunnus — saman taudin oire — ja hänen huulensa liikkuivat mumisten: "Kill … Kill … Kill…"
5.
Muutamiin päiviin Miksi ei nähnyt muita ihmisiä kuin hovimestarin ja Kwaquen. Sitä pidettiin hovimestarin hyttiin suljettuna. Kukaan muu ei tiennyt, että se oli laivassa, ja Dag Daughtry, joka oli täysin selvillä siitä, että oli varastanut valkoisen miehen koiran, toivoi voivansa salata sen laivassaolon ja kenenkään huomaamatta viedä sen maihin Makambon tultua Sydneyhin.
Hovimestari huomasi pian, kuinka tavattoman oppivainen Miksi oli. Kerran syöttäessään Miksiä — toimitus tapahtui aina mitä suurinta varovaisuutta noudattaen — hovimestari sattui antamaan sille kananluun. Kaksi oppituntia vain — mikäli niitä voinee niin nimittää, sillä ne pidettiin viiden minuutin kuluessa ja kestivät tuskin puolta minuuttia kumpikin —, ja Miksi ymmärsi, että ainoastaan ovinurkassa oli lupa syödä kananluita. Kun Miksi senjälkeen sai luun, se vei sen aina käskemättä ovinurkkaan.