Ja olihan se aivan luonnollista. Sillä oli kyllin ymmärrystä käsittääkseen, mitä hovimestari toivoi sen tekevän, ja kyllin sydäntä, niin että palveleminen oli sille onnea. Hovimestari oli hyvä jumala, joka ilmaisi rakkautensa äänellään, huulillaan, taputuksillaan ja "nokan antamisella". Palvelevaisuus kehittyy aina rakkauden maaperässä, ja niin oli Miksinkin laita. Jos hovimestari olisi käskenyt sen jättää kananluun, kun se oli vienyt sen nurkkaan, se olisi totellut ja jättänyt luun siihen. Sellainen on koiran tapa; se on ainoa eläin, joka iloisesti ja nurkumatta luopuu ruoastaan ja lähtee innokkaana seuraamaan tai palvelemaan rakasta herraansa.
Kaikki vapaahetkensä — milloin ei nukkunut — Dag Daughtry vietti vangitun Miksin luona, joka oli pian oppinut olemaan ulvomatta ja haukkumatta. Niinä hetkinä Miksi oppi paljon uusia asioita. Daughtry huomasi, että se ymmärsi jo yksityisiä sanoja, kuten "Ei", "Kyllä", "Tule" ja "Pane maata", ja hän meni askelta pitemmälle ja opetti sille: "Mene ja pane maata makuulavalle", "Ryömi lavitsan alle", tai "Nouda kenkä", "Nouda kaksi kenkää". Ja melkein vaivatta se oppi lukemaan iltarukouksen, näyttelemään kuollutta, "kääntymään haudassaan", istumaan ja polttamaan tupakkaa hattu päässä, nousemaan takajaloilleen, jopa kävelemään niillä.
Sitten tuli leikki "Saat etkä saa". Daughtry asetti herkullisen ja houkuttelevan liha- tai juustokappaleen lavitsan reunalle, aivan Miksin nenän eteen, ja sanoi pelkästään: "Sinä et saa." Silloin Miksi ei koskenut ruokaan, ennenkuin kuuli odotetun: "Sinä saat." Kun "Sinä et saa" vielä oli voimassa, voi Daughtry lähteä hytistä ja viipyä poissa puoli tuntia tai vaikkapa kuusi tuntia, ja takaisin tullessaan hän löysi lihapalan paikoiltaan ja Miksin mahdollisesti nukkumasta makuulavitsan viereisestä nurkasta, minne sille oli laadittu makuusija. Kerran, kun leikki oli vielä uutta, hovimestari oli poistunut huoneesta. Miksin levoton kuono oli tuskin tuuman päässä kielletystä herkusta, ja kun Kwaque leikillään kumartui ottamaan lihapalasta, hän sai silmänräpäyksessä haavan käteensä Miksin hampaista.
Miksi ei halunnut ainoatakaan niistä tempuista, joita se niin mielellään teki hovimestarille, tehdä Kwaquen käskystä, vaikkei tämä ollutkaan ilkeä eikä paha. Miksi oli varhaisimmasta nuoruudestaan asti oppinut erottamaan mustat miehet valkoisista. Mustat olivat aina valkoisten palvelijoita, sen se kokemuksesta tiesi, ja niitä aina epäiltiin, ne olivat aina valmiit ilkeyksiin, niitä täytyi tarkasti vartioida. Koiran ensimmäinen velvollisuus oli palvella valkoista herraansa pitämällä valppaasti silmällä kaikkia mustaihoisia, joita oli lähistöllä.
Miksi salli kuitenkin Kwaquen palvella sitä, antaa ruokaa, vettä jne., aluksi ainoastaan silloin, kun hovimestari oli poissa tehtäviään hoitamassa, mutta myöhemmin milloin tahansa. Asiaa sen enempää ajattelematta se ymmärsi, että tekipä Kwaque sen hyväksi mitä tahansa, antoipa sille mitä ruokia tahansa, se ei tullut Kwaquelta, vaan Kwaquen isännältä, joka samalla oli senkin isäntä. Mutta Kwaque ei kantanut kaunaa Miksille, ja isännän etu oli hänelle niin tärkeä — olihan isäntä pelastanut hänen henkensä tuona kauheana päivänä Kuningas Wilhelmin maassa, kun surevat sianomistajat ajoivat häntä takaa — että hän rakasti Miksiä herransa tähden. Kun hän näki, että isäntä mieltyi Miksiin, alkoi hänkin vilpittömästi pitää Miksistä — jokseenkin samalla tavalla kuin hän jumaloi kaikkea, mikä oli hovimestarin omaa, kenkiä, joita hän kiillotti, vaatteita, joita hän harjasi ja pesi, tai kuutta olutpulloa, jotka hän joka päivä asetti jääkaappiin herraansa varten.
Tosiaankin Kwaquella ei ollut mitään isännän ominaisuuksia, ja Miksi oli luonnostaan ylimys. Rakkaudesta Miksi palveli hovimestaria, mutta mustalle pörröpäälle se oli äreä. Kwaque oli selvästi orjaluonne; mutta Miksissä oli yhtä vähän orjaa kuin Pohjois-Amerikan intiaaneissa, joita turhaan koetettiin käyttää orjina Kuuban plantaaseilla. Tämä ei ollut Kwaquen oma vika eikä Miksin oma avu. Miksin esi-isiltään perimä luonne, jota ihmiset olivat vuosisatojen kuluessa kehittäneet huolellisella kasvatuksella, oli ennen kaikkea tulinen ja uskollinen. Ja tulisuus ja uskollisuus yhdessä kehittävät aina ylpeyttä. Mutta ylpeyttä ei voi olla olemassa ilman kunniantuntoa eikä kunniantuntoa taas ilman itsehillintää. Miksin suurin ennätys Daughtryn oppilaana alkupäivinä hytissä oli se, että se oppi laskemaan viiteen. Mutta tämä kysyikin monen tunnin työn huolimatta koiran tavattoman terävästä älystä. Sillä ensin sen täytyi oppia numeroiden nimet, sitten nähdä silmillään ja erottaa aivoissaan yksi esine ja kaikki esineryhmät aina viiteen saakka ja kolmanneksi saattaa tietoisuudessaan esine tai esineryhmä yhteyteen sitä vastaavan numeron nimen kanssa, sellaisena kuin hovimestari sen lausui.
Opetuksessa Dag Daughtry käytti apuna purjelangalla kiedottuja paperipalloja. Hän heitti kaikki viisi palloa makuulavan alle ja käski Miksin noutaa kolme niistä, ja palloja, jotka Miksi haki ja toi hänen käteensä, ei ollut kaksi eikä neljä, vaan täsmälleen kolme. Kun Daughtry heitti kolme palloa lavan alle ja pyysi neljää, toi Miksi ensin ne kolme, haki turhaan neljättä, tanssi sitten hovimestarin ympärillä häntäänsä heiluttaen, hyppäsi vihdoin makuulavalle ja veti neljännen esiin patjan alta tai lakanoiden välistä.
Samoin oli muiden esineiden laita. Aina viiteen saakka Miksi sai selvän pyydettyjen esineiden luvusta, olipa sitten kysymys kengistä, paidoista tai tyynynpäällisistä. Miksin ja vanhan tulagilaisen villin välillä, jotka molemmat osasivat laskea viiteen, oli välimatka pienempi kuin villin ja Daughtryn, joka osasi sekä kertoa että jakaa. Ja matemaattisten tietojen mukaan arvostellen ero oli vielä suurempi Dag Daughtryn ja kapteeni Duncanin välillä, joka laskutaidollaan ohjasi Makamboa. Ja kaikkein suurin matemaattinen ero oli kapteeni Duncanin ja tähtientutkijan välillä, joka kartoitti taivasta ja purjehti tuhansia miljoonia penikulmia tähdestä toiseen ja heitti kapteeni Duncanille almuja omasta suuresta tietoaarteestaan, jotta tämä voi päivästä päivään tietää, missä kohden valtamerta Makambo oli.
Yhdessä ainoassa asiassa Kwaque voi vaikuttaa Miksiin. Kwaquella oli huuliharppu, ja kun hän väsyi Makambon elämään ja orjan asemaansa, hän pakeni Kuningas Wilhelmin maahan pistämällä tuon yksinkertaisen soittokoneen leukojensa väliin ja houkuttelemalla siitä esiin omituisia säveliä, ja kun Kwaque näin kohosi ajan ja paikan yläpuolelle, Miksi lauloi — tai oikeammin ulvoi mukana, mutta sen ulvonta oli yhtä sulavaa ja pehmeää kuin Jerin. Miksi ei olisi tahtonut ulvoa, mutta sen elimistö oli sellainen, että se vastasi soitannon ärsytykseen aivan yhtä tahattomasti kuin eri aineet vaikuttavat toisiinsa kemiallisessa kokeessa.
Niin kauan kuin Miksi oli piilossa hovimestarin hytissä, sen ääni ei saanut kuulua sieltä, ja Kwaquen täytyi soittaa huuliharppuaan keittiön kuumuudessa. Mutta tätä ei jatkunut kauan, sillä — johtuiko se sitten vain sokeasta sattumasta vai oliko se kirjoitettuna kohtalon kirjaan ennenkuin maailma luotiin — Miksi joutui seikkailuun, joka vaikutti ratkaisevasti ei ainoastaan sen omaan kohtaloon, vaan myös Kwaquen ja Daughtryn, määräsipä suorastaan heidän kuolin- ja hautapaikkansa.