Mutta samassa katkesi ohuempi Miksiä kannattavista oksista, ja koira putosi maahan. Se kävi niin nopeasti, että koira hämmennyksissään tuli pää edellä maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli jo pystyssä ja ryntäsi tietä pitkin alaspäin siihen suuntaan, mistä Jerin ulvonta kuului. Mutta ulina päättyi äkkiä kimeään tuskanhuutoon, mikä yhä vain kiihdytti Miksin juoksua. Miksi syöksyi tiellä avuttomana viruvan Jerin ohi. Vuokrahevonen oli kompastunut jäykillä jaloillaan ollen vähällä kaatua ja silloin sattunut potkaisemaan Jeriä murskaten sen etukäpälän.
Mies katsoi taakseen, ja nähdessään Miksin niin lähellä hän luuli, että kolmas koira oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta hän ei säikkynyt koiria. Vain ihmiset haulikkoineen ja kivääreineen saattoivat tuhota hänet. Ja Jerin ja Miksin puremat pakottavat haavat kiihdyttivät hänen vihaansa koiria kohtaan.
"Yhä lisää koiria", hän ajatteli katkerana, kun hän kumartui satulasta ja sivalsi koiraa ratsupiiskalla silmille.
Hänen ihmeekseen ei koira ollut tietävinäänkään lyönnistä. Se ei haukkunut eikä vinkunut tuskasta. Se ei edes murissut. Se vain lisäsi vauhtia, aivan kuin ei lyönti olisi siihen sattunutkaan eikä ratsupiiska yhä vingahdellut sen korvissa. Kun Miksi tähtäsi hänen oikeaan jalkaansa, hän iski sitä uudelleen, tällä kertaa juuri kuonon ja silmien keskiväliin. Lyönnin pysäyttämänä Miksi kaatui, mutta jatkoi sitten juoksuaan pitkin loikkauksin valmiina hyökkäämään uudelleen.
Mutta mies oli huomannut vielä yhden seikan. Koira oli ollut niin lähellä, että hän näki sen silmää räpäyttämättä ottavan iskun vastaan. Se tuntui kamalalta. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt koiran tekevän niin. Miksi uudisti hyökkäyksensä, mies torjui sen piiskallaan, ja tuo pelottava näky toistui jälleen. Koira ei räpäyttänyt silmiään eikä edes vavahtanut, kun isku sattui siihen.
Ja uusi pelko valtasi miehen. Tulisiko sittenkin loppu kaikkien kärsimysten jälkeen? Tuoko pörröinen koira, joka oli vaiti kuin kuolema, oli määrätty tuhoamaan hänet, kun ihmiset eivät siihen pystyneet? Hän ei ollut enää edes varma siitä, että se oli oikea koirakaan. Voihan se yhtä hyvin olla salatusta maasta tämän elämän tuolta puolen lähetetty kauhea kostaja, jonka tuli tehdä loppu hänestä tällä retkellä, mikä aivan varmasti oli hänen kuolinretkensä. Koira ei ollut oikea koira. Se ei voinut olla. Eihän ollut sellaista koiraa, joka ei piiskaniskusta räpäyttäisi silmiään tai vavahtaisi.
Vielä kahdesti hän torjui koiran hyökkäyksen taitavalla piiskaniskulla. Ja koira jatkoi yhtä varmana ja vaiteliaana. Pelko lannisti miehen, hän iski kenkiensä kannoilla hevosen vanhoja kylkiluita, löi sitä ratsupiiskalla päähän ja vatsan alle, kunnes se laukkasi, niinkuin ei ollut vuosikausiin laukannut. Pelko tarttui myös tuohon tylsään hevoseen. Se ei pelännyt koiraa, jonka se tiesi olevan vain tavallinen koira, vaan se pelkäsi ratsastajaa. Entiseen aikaan juopuneet, järjettömät ratsastajat olivat ainiaaksi pilanneet sen jalat ja jäykistäneet sen jäsenet. Ja tässä oli jälleen samanlainen juopunut, hullu ratsastaja — hevonen tunsi miehen pelon — joka kiusasi sen kylkiluita kannoillaan ja pieksi sitä armottomasti silmille, kuonoon ja korville.
Hevosen paraskaan vauhti ei ollut erikoisen kovaa eikä riittänyt jätättämään Miksiä, mutta se oli kyllin nopea, jotta koira sai erinomaisen tilaisuuden hyökätä miehen jalkoihin. Mutta jokainen hyökkäys torjuttiin yhä vielä piiskaniskulla, joka voimallaan pysäytti koiran ilmassa. Vaikka sen hampaat joka kerta loksahtivat yhteen niin vaarallisen lähellä miehen jalkaa, putosi koira maahan, mistä se toinnuttuaan syöksyi juoksuun, minkä ikinä jaksoi, saavuttaakseen pelonvaltaaman miehen hurjasti laukkaavan hevosen selässä.
Enrico Piccolomini näki ajojahdin ja otti itse osaa sen loppukohtaukseen, ja tämä ottelu, hänen elämänsä ainoa suuri seikkailu, antoi hänelle koko hänen loppuiäkseen sekä rikkautta että puheenaihetta yllin kyllin. Enrico Piccolomini oli puunhakkaaja Kennanin tilalla. Kukkulalta, josta näkyi tielle, hän oli ensin kuullut laukkaavan hevosen kavioiden kapseen ja ratsupiiskan vinkunan. Sitten hän näki hevosen, miehen ja koiran taistellen syöksyvän eteenpäin. Kun ne olivat aivan hänen allaan, tuskin kahdenkymmenen jalan päässä, hän näki koiran omituisella äänettömällä tavallaan hyppäävän suoraan ylös, vinkuvasta ratsupiiskasta välittämättä ja iskevän hampaansa miehen jalkaan. Hän näki, kuinka koira maahan pudotessaan oli vähällä vetää miehen mukanaan. Hän näki miehen heittäytyvän koko painollaan hevosen kaulaa vasten. Ja hän näki, kuinka hevonen nousi takajaloilleen, horjui ja oli kaatua, ja kuinka mies silloin kadotti tasapainonsa ja putosi koiran mukana maahan.
"Ja sitten ne tappelivat kuin kaksi koiraa, kaksi eläintä", oli Piccolominin tapana tästä jatkaa kertomustaan istuessaan viinilasin ääressä Glen Ellenissä pienessä ravintolassaan. "Koira hellitti hampaansa miehen jalasta ja iski ne hänen kurkkuunsa. Mies iskeytyi koiran kurkkuun. Hän puristi molemmin käsin — juuri näin — koiraa kurkusta. Eikä koira äännähdäkään. Se ei päästä ainoatakaan ääntä, ei silloin eikä myöhemmin. Koska miehen kourat salpaavat siltä hengen, se ei voi äännellä. Eikä se muutenkaan ole sitä lajia, joka meluaa. Se ei hauku milloinkaan. Ja hevonen seisoo, katsoo ja köhii. Se oli kovin kummallista.