Mutta Miksi kimposi pystyyn, ja nyt se oli suuttunut toden teolla. Sen päälle aivan satamalla satoi koiria ja kissoja, eikä se ollut ollenkaan tahtonut rakentaa riitaa eikä ollut edes huomannut vihollisiaan, ennenkuin ne sokean raivokkaasti hyökkäsivät sen kimppuun. Ja kohta kun Miksi pääsi jaloilleen, ne olivat jälleen sen turkissa. Toisen hampaat kalahtivat Miksin hampaisiin, ja molemmat saivat huulensa verille, ja pienempi koira perääntyi. Toisen onnistui hyökätä Miksin kylkeen ja viiltää siihen hampaillaan verihaava. Salamannopealla, melkein suonenvetoisella ruumiinnykäyksellä Miksi vapautui vihollisestaan, jolla oli suu täynnä karvoja, ja iski samalla hampaansa sen korvaan, niin että hammasrivit kalahtivat yhteen. Päästäen kovan ulinan foxterrieri heittäytyi taaksepäin niin äkkiä, että korva repeytyi riekaleiksi.
Toinen foxterrieri oli jälleen Miksin kimpussa, ja Miksi pyörähti juuri ympäri kohdatakseen sen, kun sitä vastaan tehtiin uusi ja yhtä odottamaton hyökkäys. Tällä kertaa siinä oli kapteeni Duncan, joka aivan raivostui nähdessään pahoinpidellyn kissansa. Hänen jalkansa sattui Miksiä suoraan rinnan alle, niin että siltä salpautui henki ja se lensi ilmaan ja pudota muksahti raskaasti kyljelleen. Molemmat foxterrierit olivat jälleen sen kimpussa ja saivat kitansa täyteen suoria kankeita karvoja iskiessään hampaansa siihen. Vielä maaten kyljellään Miksi iski hampaansa toisen jalkaan, niin että foxterrieri ulvoi tuskasta ja vetäytyi pois kolmella jalalla pitäen koholla toista etujalkaansa, jonka luut Miksin hampaat olivat melkein murskanneet.
Kahdesti Miksi puri toista nelijalkaista vastustajaansa ja ajoi sitä sitten ympyrässä edellään, kapteeni Duncanin ajaessa sitä itseään. Miksi saavutti koiran ja iski takaapäin sen niskaan. Pysähtyessään niin äkkiä kovasta vauhdista foxterrieri kierrähti kumoon. Samassa tuli kapteeni Duncanin toinen potku sellaisella voimalla, että Miksin hampaat tunkeutuivat koiran niskanahkaan.
Nyt Miksi kääntyi kapteenia vastaan. Mitäpä siitä, vaikka hän oli valkea jumala! Raivostuneena niin monien vihollisten monista hyökkäyksistä Miksi, joka aivan rauhassa oli lähtenyt etsimään Kwaquea ja hovimestaria, ei joutanut ajattelemaan. Ja olihan jumala sille sitäpaitsi aivan vieras — Miksi ei ollut häntä kertaakaan ennen nähnyt.
Alussa Miksi oli murissut ja haukkunut. Mutta jumalan hätyyttäminen oli vakavampi asia, eikä se päästänyt ääntäkään, kun se ponnahti kohti jalkaa, joka uhkasi uudella potkulla. Kuten äsken kissan kanssa taistellessaan se ei nytkään hyökännyt suoraan. Se vältti potkun sivuhyppäyksellä ja antoi sitten nopean iskun hampaillaan. Sellaisen taistelutavan se oli oppinut tapellessaan mustaihoisten kanssa Meringessä ja Eugéniessä, ja se oli milloin onnistunut milloin epäonnistunut. Sen hampaat osuivat valkeaan liinaiseen housunlahkeeseen. Tämä nykäys sai vanhan merikarhun tasapainosta. Hän oli vähällä kaatua suulleen, mutta sai kuitenkin suurella vaivalla sen estetyksi, kompastui Miksiin, joka oli valmiina uudelleen iskemään, horjahti ja istuutui kannelle nopeammin kuin olisi tahtonut.
On epätietoista, kuinka kauan hän muuten olisi siinä istunut ilmaa haukkoen, sillä nyt hän ponnahti ylös niin nopeasti kuin lihavuudeltaan suinkin pääsi sen tähden, että Miksi oli iskenyt hampaansa hänen olkapäähänsä. Miksi ei tavoittanut enää kapteenin pohjetta kapteenin noustua, mutta repi rikki hänen toisen lahkeensa ja sai sellaisen potkun, että lensi metrin korkeuteen, kiepahti siellä puoleksi ympäri ja putosi selälleen kannelle.
Tähän saakka kapteeni oli käynyt mitä katkerinta hyökkäyssotaa, ja hän aikoi jatkaa sitä yhä, kun Miksi pääsi jälleen jaloilleen ja tähtäsi uuden hyökkäyksen, mutta ei jalkaan eikä reiteen enää, vaan suoraan kurkkuun. Se ei päässyt niin ylös, mutta se pureutui kiinni liehuvaan mustaan kaulaliinaan ja raastoi sen pudotessaan riekaleiksi.
Ei yksistään tämä hyökkäys ollut syynä siihen, että kapteeni Duncan herkesi hyökkäämästä ja alkoi puolustautuen perääntyä, vielä enemmän sen aiheutti Miksin äänettömyys. Se oli pahaatietävä kuin kuolema. Ei murinaa, ei uhkaavia kurkkuääniä. Koira katsoi suoraan eteensä ja tähtäsi rauhallisesti. Se ei haukkunut silloin, kun hyökkäsi, eikä silloin, kun se sai potkun. Se ei näyttänyt pelkäävän selkäsaunaa. Samaa Tom Haggin oli usein kerskunut Timistä ja Panusta; sama rotueläimen luonto ilmeni myös Jerissä ja Miksissä siinä, etteivät ne arkailleet lyöntejä eikä potkuja. Aina — sellainen oli niiden luonne — ne hyökkäsivät vastaan, suoraan sen kimppuun, joka löi. Niiden tapaista oli tehdä hyökkäyksensä kuolemanvakavan hiljaisuuden vallitessa.
Niin teki Miksi nytkin. Kun kapteeni vetäytyi takaperin, yhtämittaa potkien, se hyökkäili ja puri. Kapteeni Duncanin pelasti paikalle osunut merimies, jolla oli pitkävartinen kuurausharja kädessään. Hänen onnistui saada se Miksin suuhun ja työntää koira syrjään. Ensin Miksi iski vaistomaisesti hampaansa siihen. Mutta sylkäistyään sen suustaan se ei tahtonut sitä enää purra, sillä se tiesi nyt sen elottomaksi kappaleeksi, jota sen hampaat eivät olisi voineet vahingoittaa.
Merimiehestäkään se ei välittänyt, vaan koetti vältellä häntä. Sen hyökkäysten kohde oli kapteeni Duncan, joka nojasi laivan laitaan kovasti huohottaen ja pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Niin paljon aikaa kuin taistelun kuvaaminen — persialaisen kissan onnettomuudesta siihen asti, jolloin kapteenin kaulaliina joutui Miksin kitaan — onkin vienyt, kehittyivät itse tapahtumat niin nopeasti, että matkustajat, jotka olivat hypänneet kansituoleistaan ja kiiruhtaneet ottelupaikalle, tulivat sinne juuri silloin, kun Miksi väisti merimiehen harjanvarren taitavalla hypähdyksellä ja puri niin kovasti kapteeni Duncanin paksua pohjetta, että kapteeni sähisi kuuluville epäselviä kirouksia ja karjui kiukusta ja hämmästyksestä.