Samana aamuna, jona Makambo laski Sydneyn satamaan, kapteeni
Duncan koetti uudelleen saada Miksin haltuunsa. Satamalääkärin vene
pysähtyi juuri laivan köysitikkaiden viereen, kun kapteeni nyökkäsi
Daughtrylle, joka käveli kannella.
"Hovimestari, annan teille kaksikymmentä puntaa."
"Ei kiitoksia, kapteeni", vastasi Daughtry. "En voi erota siitä."
"No, kaksikymmentäviisi puntaa sitten. Sen yli en voi mennä. Onhan sitäpaitsi muitakin irlantilaisia terrierejä maailmassa."
"Sitä minäkin olen ajatellut, kapteeni. Ja minä hankin teille sellaisen. Juuri täältä Sydneystä. Eikä se maksa teille penniäkään."
"Mutta minä tahdon Killin", penäsi kapteeni.
"Sen minäkin tahdon pitää, siinä pulma onkin. Sitäpaitsi, minä sen olen löytänyt."
"Kaksikymmentäviisi puntaa on suurenmoinen summa … koirasta", kapteeni Duncan houkutteli.
"Ja Kill on suurenmoinen koira … moisella hinnalla myytäväksi", hovimestari vastasi. "Jos jätämme kiintymykseni siihen kokonaan huomioonottamatta, ovat sen temput jo paljon arvokkaammat. Jo yksistään se, ettei se tunne minua silloin, kun en tahdo, korottaa sen hinnan viideksikymmeneksi punnaksi. Ja sitten vielä sen laskutaito ja laulu ja kaikki muut taidot lisäksi. Tulipa se miten tahansa minun haltuuni, niitä temppuja se ei silloin ainakaan osannut. Sen taidot ovat minun. Olen opettanut ne sille. Se ei ole enää sama koira kuin laivalle tullessaan. Siinä on suuri lisä minua itseäni nyt. Jos möisin sen, möisin samalla kappaleen itseäni."
"Kolmekymmentä puntaa", teki kapteeni Duncan viimeisen tarjouksensa.