Daughtry oli keskustellut kauan laivan entisen hovimestarin kanssa ja saattoi nyt hyvin tuntea jokaisen noista neljästä. Tuossa oli varmaan "Vanha Merikarhu", joka istui hiukan syrjässä ja jonka vetiset silmät olivat niin vaaleansiniset, että ne näyttivät melkein valkoisilta. Pitkät, hopeanharmaat, kampaamattomat suortuvat kehystivät kasvoja kuin mikäkin sädekehä. Hän oli laiha ja luiseva, posket olivat kuopalla, ja iho riippui paksuina tyhjinä poimuina kaulalla peittäen lystikkäällä tavalla kurkunsolmun, niin että se vain silloin tällöin pilkisti esiin noista nahkaisista muumiokääreistään, kadotakseen kohta jälleen.
"Oikea vanha merikarhu", Daughtry ajatteli. "Hän voi olla seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta aivan yhtä hyvin sadanviiden vuoden tai vaikkapa sadan seitsemänkymmenenviiden."
Lähtien oikeasta ohimosta kulki miehellä hirmuinen arpi yli poskipään, vajosi sitten poskikuoppaan, jatkui siitä suoraan yli leuan ja katosi kaulan kummallisiin nahkapoimuihin. Molemmissa kuihtuneissa korvalehdissä oli pienet renkaat kuin mustalaisella. Oikean käden luurangonsormissa oli kokonaista viisi sormusta — ei miesten eikä naisten sormuksia, vaan oikeita narrin helyjä, jotka varmaan olivat maksaneet hyvin paljon, ajatteli Daughtry. Vasemmassa kädessä ei ollut yhtään sormusta, eikä siinä ollut sormeakaan, mihin panna niitä. Siinä oli vain peukalo, ja kämmenestäkin oli iso pala poissa, aivan kuin sen olisi siepannut sama säilä, joka oli halkaissut hänen naamansa ohimosta leukaan saakka ja Herra ties kuinka pitkälle tuota nahkapoimuista kaulaa.
Vanhan Merikarhun vetiset silmät näyttivät lävistävän Daughtryn katseillaan (siltä ainakin Daughtrysta tuntui) ja kiusasivat häntä niin, että hän astui pitkän askeleen taaksepäin. Tämä tuntui varsin luonnolliselta, koska hän oli paikan haussa. Nuo neljä näyttivät aivan kuin odottavan, että hän seisoisi heidän edessään kuin syytetty pahantekijä tuomariensa edessä. Vanhuksen katse kiusasi häntä yhä, kunnes hän ukkoa lähemmin tarkastettuaan huomasi, ettei se yltänytkään häneen saakka. Hänestä näytti, että nuo vetiset, vaaleat silmät olivat unien sumentamat ja että äly, joka asui tuon otsan takana, takertui kiinni unien verhoon pääsemättä pitemmälle.
"Paljonko vaaditte?" kysyi kapteeni. Daughtryn mielestä tämä kapteeni hyvin vähän näytti merimieheltä, pikemminkin hän oli vastaleivottu näppärä pikku-liikemies tai viimeisen muodin mukaan pukeutunut puotipalvelija.
"Hän ei saa osuutta", sanoi yksi neljästä, kookas, jykevä, keski-ikäinen mies, ja hänet Daughtry punaisiksi paahtuneista käsistä arvasi kalifornialaiseksi vehnäfarmariksi, josta eronnut hovimestari oli puhunut.
"Siitä riittää kaikille", sanoi Vanha Merikarhu hämmästyttäen Daughtryä kimeällä äänellään. "Sitä on hirmuiset määrät, hyvät herrat, tynnyreissä ja arkuissa, sylen syvällä hiekassa."
"Mitä sitten?" kysyi Daughtry, vaikka tiesi hyvin, mistä oli kysymys, sillä eronnut hovimestari oli sadatellut hänelle sitä päivää, jolloin hän lähti San Franciscosta sovittuaan epämääräisestä voitto-osuudesta varman palkan asemasta. "Tai, eipä sillä väliä", ehätti hän lisäämään. "Olin kerran kolme vuotta valaanpyyntilaivalla ja sain osuutta kokonaisen dollarin. Palkkaa pyydän kuusikymmentä dollaria kuussa, koska teitä on vain neljä."
"Ja perämies", lisäsi kapteeni.
"Ja perämies", toisti Daughtry. "Siis kuusikymmentä dollaria kullassa eikä mitään osinkoa."