Mutta hän ei voinut vieläkään käsittää, miksi kiinalainen ei tahtonut majailla samalla puolella kuin Kwaque.
"Minu muuttaa", selitti pikku kokki Daughtryn häneltä suoraan kysyessä. Hän näytti halukkaalta lepyttämään hovimestaria ja olemaan tämän mieliksi. "Aina niin, muuttaa. Aina muuttaa. Ymmärtääkö?"
Daughtry ei ymmärtänyt, vaan pudisti päätään, eivätkä Ah Moyn vinot silmät ilmaisseet miten levottomasti ja pelokkaasti hän salaa katseli Kwaquen vasemman käden sormia, jotka aina olivat koukussa, ja hänen silmienvälistä otsanahkaansa, missä iho näytti olevan hiukan tummempaa ja hiukan paksumpaa kuin muualla ja missä ilmeni ensimmäiset oireet niihin kolmeen poikittaiseen poimuun, jotka jo tekivät hänet leijonan näköiseksi — "leijonanaamastahan" spitaalin erikoistuntijat puhuvat.
Väliin, juotuaan viisi pulloa päivittäisestä olutannoksestaan, Daughtry leikillään vaihtoi makuusijaa Kwaquen kanssa. Myös Ah Moy muutti silloin makuusijaa, mutta Daughtry ei huomannut, että hän ei milloinkaan muuttanut sellaiselle makuulavalle, missä Kwaque oli nukkunut. Eikä hän huomannut sitäkään, että vasta sitten, kun Kwaque oli nukkunut jokaisella kuudella makuusijalla, Ah Moy laati itselleen purjekankaasta riippumaton, ripusti sen kattoon ja sai vihdoin rauhassa pitää ilmavan makuupaikkansa.
Daughtry unohti pian kaiken, lukien sen kiinalaisten tunnetun omituisuuden laskuun. Mutta hän huomasi, ettei Kwaque saanut milloinkaan mennä keittiöön. Hän teki toisenkin havainnon, minkä ilmaisi seuraavalla tavalla: "Enpä ole eläessäni nähnyt toista noin siistiä kiinalaista. Pitää puhtaana keittiön, puhtaana kanssin ja kaiken, mihin ryhtyy. Aina hän on pesemässä astioita kiehuvan kuumalla vedellä, milloin hän vain ei pese itseään tai tamineitaan ja makuuvaatteitaan. Luulenpa hänen keittävän lakanansakin kerran viikossa."
Hovimestarilla oli muuta ajateltavaa. Paljon aikaa vei tutustuminen kajuutan viiteen mieheen ja koko tilanteen arvioiminen sekä kunkin suhteen määritteleminen niin hyvin toinen toiseensa kuin tilanteeseen. Sitten oli vielä saatava selko Mary Turnerin suunnasta. Ei ole ainoatakaan vanhaa merimiestä, joka ei haluaisi tietää, mihin suuntaan hänen laivansa on menossa ja mihin satamaan ensi kerran poiketaan.
"Kuljemme varmasti hiukan Uuden Seelannin pohjoispuolitse", Daughtry päätteli kaikessa hiljaisuudessa kurkistettuaan ainakin sata kertaa kompassikoppiin. Mutta se oli ainoa tieto laivan suunnasta, minkä hän saattoi varastaa itselleen, sillä kapteeni Doane teki itse havaintonsa ilman perämiehen apua ja säilytti aina merikorttinsa ja päiväkirjansa lukon takana. Kajuutassa sattui kiivaita väittelyitä, jolloin sanat pituusaste ja leveysaste lentelivät edestakaisin, sen Daughtry tiesi. Mutta enempää hän ei saanut tietää, koska hänelle heti alussa huomautettiin, ettei hän sellaisten neuvottelujen aikana saanut olla kajuutassa. Hän oli kuitenkin ennättänyt havaita, että nämä neuvottelut olivat oikeita taisteluita, joissa herrat Doane, Nishikanta ja Grimshaw riitelivät ja iskivät nyrkkiä pöytään toisilleen, milloin eivät kärsivällisesti ja kohteliaasti kysyneet neuvoa Vanhalta Merikarhulta.
"Hän antaa niiden tanssia pillinsä mukaan", huomasi hovimestari pian, mutta kuinka hän koettikin, hän ei saanut Vanhaa Merikarhua tanssimaan hänen pillinsä mukaan.
Charles Stough Greenleaf oli Vanhan Merikarhun nimi. Sen Daughtry sai häneltä urkituksi, mutta muuta hän ei sitten saanutkaan hänestä irti lukuunottamatta vanhaa lorua isosta veneestä ja aarteesta sylen syvällä hiekassa.
"Osa meistä pelaa korkeata peliä ja osa kulkee ja ihmettelee peliä", ajatteli hovimestari eräänä päivänä. "Ja minä tiedän, että olen katsojana mielenkiintoisessa pelissä. Kuta enemmän sitä näen, sitä enemmän sitä ihailen."