Vanha Merikarhu vastasi hovimestarin katseeseen uneksivalla, tylsällä katseella, joka ei mitään nähnyt.
"Wide Awakessa kaikki hovimestarit olivat nuoria, aivan poikasia", hän mutisi.
"Aivan niin, sir", Daughtry vastasi kohteliaasti, "päättäen kaikesta, mitä sanotte, Wide Awake oli kaikkine poikineen erinomainen alus. Aivan toista kuin tämä narrijoukko meidän ruuhessamme. Mutta epäilenpä kovin, pystyvätkö nuo pojat pelaamaan sellaista peliä kuin täällä nyt pelataan. Ihmettelen, kuinka hienosti sitä pelataan."
"Sanonpa teille jotakin", virkkoi Vanha Merikarhu niin avomielisen näköisenä, että Daughtry pakostakin heristi korviaan. "Ei ainoakaan Wide Awaken hovimestareista osannut sekoittaa totia niin kuin minä tahdon ja niin kuin juuri te teette. Emme tunteneet cocktailia siihen aikaan, mutta meillä oli sherryä ja 'karvasta'. Ja hyvä ruokaryyppy myös, aivan erinomainen ruokaryyppy."
"Sanonpa teille vielä toisenkin seikan", jatkoi hän, juuri kun olisi luullut hänen lopettaneen, ja ennätti parahiksi ennen Daughtrya, joka aikoi kolmatta kertaa ryhtyä urkkimaan ilmi Mary Turnerin retken oikeata merkitystä ja Vanhan Merikarhun osuutta siinä. "Kohta kello lyö viisi, ja haluaisin saada lasin teidän erinomaista sekoitustanne, ennenkuin menen syömään päivällistä."
Tämän kohtauksen jälkeen Daughtry kävi entistä epäluuloisemmaksi Vanhaa Merikarhua kohtaan. Mutta sitä mukaan kuin päivät kuluivat, hän tuli yhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Charles Stough Greenleaf oli vanha hupsu mies, joka todella uskoi, että jossakin Etelämeren kolkassa oli aarteita haudattuna.
Kerran kiillottaessaan kanssin portaitten käsinojaa Daughtry kuuli vanhuksen juttelevan Grimshaw'n ja juutalaisen kanssa kauheasta arvestaan ja menetetyistä sormistaan. Miehet olivat kestinneet häntä ylimääräisillä ryypyillä saadakseen hänet puhumaan sivu suunsa.
"Se oli veneessä", inisi vanha ääni niin kovasti, että se kuului portaille saakka. "Se oli yhdestoista päivä kapinan puhkeamisesta. Me, päällystö, pidimme puoliamme heitä vastaan. Oli villiä sekasotkua. Olimme aivan nälkiintyneitä, mutta jano oli pahin. Vedestä se alkoi. Sillä, nähkääs, meidän oli tapana nuolla kaste airoista, laidoista, tuhdoista ja sisälaudoituksesta, ja jokaisella oli oma erikoinen alueensa tässä kasteen nuolemisessa. Niin kuului esimerkiksi ruorin tanko ja pää ja puolet kajuutan ylähangan laudoituksesta toisen perämiehen osuuteen. Jokainen olimme niin kunniallisia, ettemme kajonneet siihen. Kolmas perämies oli kahdeksantoistavuotias poika, kunnollinen, kelpo poika. Hänelle kuului toinen puoli laudoituksesta ylähangan puolella. He vetivät siihen viivan osoittamaan rajaa, ja kun he imivät yön aikana tulleet kastehiukkaset, ei kummankaan mieleen pälkähtänytkään mennä rajan yli. He olivat aivan liian kunniallisia.
"Mutta miehistö — siitä ei puhettakaan. He riitelivät kastealoista, ja eräänä yönä iskettiin muuatta puukolla, kun hän oli varastanut. Mutta sinä yönä, jolloin toivoin hiukan enemmän kastetta lankeavan minun alueelleni, kuulin jonkun kasteennuolijan ryömivän ylähangan laidalla, joka oli minun paikkojani, tuhdon peräpuolella, aivan lähellä perälautaa. Se katkaisi tuskallisen uneni kristallikirkkaista lähteistä ja tulvivista virroista, ja aloin kuunnella miehen liikehtimistä, sillä otaksuin hänen varastelevan omaisuuttani.
"Hän tuli yhä lähemmäksi minun alueeni rajaa, ja kuulin hänen hiljaa ähkivän ja vaikeroivan, kun hän nuoli kosteata puuta. Oli aivan kuin olisi kuullut eläimen jyrsivän ruokaa yöllä lähenemistään läheten.