"Minulla sattui olemaan soutajan jalkatuki kädessäni — kerätäkseni siitäkin vähäiset kastepisarat. En tiennyt, kuka se oli. Mutta kun hän tuli rajaviivan yli ja voihki ja sadatteli nuollessaan minun kallisarvoisia kastepisaroitani — löin. Jalkatuki sattui häntä keskelle nenää — se oli puosmanni — ja niin alkoi kapina. Puosun puukko viilsi naarmun kasvoihini ja sieppasi sormeni. Kolmas perämies, tuo poikanen, taisteli urheasti vieressäni ja pelasti minut, niin että yhdessä, juuri ennenkuin pyörryin, viskasimme puosun ruumiin yli laidan."
Kajuutasta kuului askeleita, ja Daughtry ryhtyi jälleen kiillottamistyöhönsä, jonka hän oli hetkeksi unohtanut. Siinä messinkitankoa hangatessaan hän ajatteli itsekseen: "Onpa tuo äijä tosiaankin ollut kuumassa liemessä. Kaikkea sitä voi tapahtuakin."
"Ei", jatkoi Vanha Merikarhu ohuella, kimakalla äänellään vastaukseksi johonkin kysymykseen. "En minä haavasta pyörtynyt. Sen teki rasittuminen tappelun aikana. Olin liian heikko. Ei, ruumiissani oli niin vähän nestettä, ettei vertakaan vuotanut paljoa. Ja hämmästyttävää oli niissä olosuhteissa haavain pikainen paraneminen. Toinen perämies ompeli minua seuraavana päivänä neulalla, jonka hän oli tehnyt norsunluisesta hammastikusta, ja langalla, joka oli purettu rikkinäisestä tervakankaasta."
"Saanko kysyä, herra Greenleaf, oliko noissa poikkileikatuissa sormissa sormuksia", kuuli Daughtry Simon Nishikantan kysyvän.
"Kyllä oli, ja yksi oikein kaunis. Löysin sen sitten veneen pohjalta ja lahjoitin santelipuukauppiaalle, joka pelasti meidät. Siinä oli iso timantti. Maksoin siitä satakahdeksankymmentä guineaa eräälle englantilaiselle merimiehelle Barbaroksessa. Hän oli varastanut sen, ja se oli luonnollisesti arvokkaampi. Se oli kaunis jalokivi. Santelipuukauppias ei saanut sitä vain siksi, että oli pelastanut minun henkeni. Hän pani ainakin sata puntaa minun vaatettamiseeni ja matkalipun ostoon Torstaisaarilta Shanghaihin."
"Ei voi olla katselematta hänen sormuksiaan", kuuli Daughtry Simon Nishikantan puhuvan Grimshaw'lle samana iltana pimeässä kajuutan kannella. "Sellaisia ei nykyään näe. Ne ovat vanhanaikaisia, todella vanhanaikaisia. Ne eivät ole tavallisia sormuksia, vaan entisaikaan niitä olisi sanottu kuninkaallisiksi sormuksiksi. Tarkoitan, että vain ylen ylhäiset henkilöt käyttivät sellaisia. Toivoisin, että ihmiset nykyään panttaisivat minulle sellaisia sormuksia. Niistä saisi paljon rahaa."
"Sanonpa sinulle, Kill-poikaseni, että ennen matkan loppua ehkä jo toivon, että olisin pestautunut voitto-osuutta vastaan varman palkan sijasta", jutteli Dag Daughtry Miksille samana iltana nukkumaan mennessään, kun Kwaque veti kenkiä hänen jaloistaan ja hän keskeytti kuudennen olutpullonsa juonnin. "Usko pois, Kill, että tuo vanha herra tietää, mitä puhuu, ja on ollut aikoinaan iso pomo. Ei sitä vain tyhjän vuoksi saada sormiaan poikki ja naamaansa halki — eikä kuljeta sormuksissa, jotka panevat veden kihoamaan juutalaisen panttilainaajan kielelle."
11.
Ennenkuin Mary Turnerin matka äkkiä katkesi, Dag Daughtry istui kerran lastiruumassa vesisäiliöiden välissä ja risti aluksen nauraen ja pilaillen "Hullujen laivaksi". Tämä sattui muutamia viikkoja hänen tulonsa jälkeen. Tänä aikana hän oli täyttänyt tehtävänsä niin, ettei edes kapteeni Doane voinut keksiä mitään valituksen syytä.
Daughtry oli erikoisen huomaavainen Vanhalle Merikarhulle, jota kohtaan hän oli alkanut tuntea suurta ihailua, melkeinpä kiintymystä. Vanhus oli aivan toisenlainen kuin hänen kajuuttatoverinsa. He olivat rahanahneita, heidän pyrkimyksensä supistui pelkkien dollarien hankkimiseen. Daughtry, joka itsekin oli luonteeltaan huoleton ja antelias, ei voinut olla ihailematta suurisuuntaisuutta Vanhassa Merikarhussa, joka näytti aina eläneen kevyen huolettomasti ja oli nytkin valmis jakamaan aarteen, jota he etsivät.