"Ei vaihtaa, te ottaa se vaan, olkka hyve", vastasi Ah Moy.
"Mitä on 'olkka hyve'?" kysyi Kwaque, jonka Etelämeren englannissa ei ollut tätä sanayhtymää. "Jos minulla ei olla, mistä te pitää?"
"Ei vaihtaa", toisti Ah Moy. "Te ottaa, te pitää siitä, te ottaa se, olkka hyve."
Ja niin korea pieni höyhenpallo, jolla oli niin urhea sydän, vaihtoi omistajaa. Se itse ja ihmiset nimittivät sitä Cockyksi. Se oli syntynyt viidakossa Santo-saaressa, joka kuuluu Uusiin Hebrideihin. Siellä sen oli pyydystänyt verkkoonsa kaksijalkainen ihmissyöjä ja myynyt sen kuudesta tupakkatangosta ja vuoluveitsestä malariaa sairastavalle skotlantilaiselle kauppiaalle. Sitten se oli kulkenut kädestä käteen, se oli myyty neljästä shillingistä orjakauppiaalle, kilpikonnanluukammasta, jonka oli espanjalaisen mallin mukaan valmistanut englantilainen hiilenkantaja, kuudesta shillingistä kuudesta pencestä pokeripelissä lämmittäjien kanssissa ja sitten vanhasta hanurista, joka oli ainakin kahdenkymmenen shillingin arvoinen, ja vihdoin kahdeksantoista shillingin käteissummalla pienelle ryppyiselle kiinalaiselle. Nyt Cocky siirtyi Ah Moylta, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli Macaiossa lyönyt kuoliaaksi nuoren vaimonsa ja paennut merille, Kwaquelle, spitaaliselle papualaiselle, valkoisen miehen Dag Daughtryn orjalle, jonka isäntä vuorostaan palveli muita miehiä, joille hän nöyrästi sanoi: "Niin, sir" ja "Ei, sir" ja "Kiitän, sir".
Toisenkin toverin Miksi sai, mutta tässä ystävyydessä ei Cocky ollut mukana. Se oli Saul, kömpelö newfoundlandilaispenikka, joka ei ollut kenenkään oma, ellei kuunari Mary Turnerin. Sillä kukaan laivalla ei tunnustanut sitä omakseen eikä kukaan myöntänyt tuoneensa sitä laivalle. Se sai nimekseen Saul, ja koska se ei ollut kenenkään koira, se oli pian kaikkien — siinä määrin, että herra Jackson uhkasi halkaista kallon Ah Moylta, ellei tämä antaisi pennulle kylliksi ruokaa, kun taas Sigurd Halvorsen kanssissa koetti parastaan halkaistakseen kallon Henrik Gjertseniltä, kun tämä oli potkaissut Saulia. Ja vielä enemmänkin. Kun Simon Nishikanta — iso liikkuva lihavuori, joka aina maalaili vaaleita, hempeämielisiä, tyhjänpäiväisiä vesivärikuvia — oli heittänyt Saulia telttatuolillaan, kun se oli, kömpelösti kyllä, sattunut kaatamaan hänen maalaustelineensä, niin hän sai sellaisen iskun olkapäähänsä Grimshaw'n tulipunaisesta nyrkistä, että oli vähällä kellahtaa kumoon kannelle, ja olkapää oli vielä monta päivää sen jälkeen täynnä helliä sinelmiä.
Vaikka Miksi olikin jo täysikasvuinen koira, se oli vielä siksi iloinen ja vallaton, että jaksoi väsymättä yhtä mittaa mellastaa Saulin kanssa. Niin voimakas oli vielä leikinhalu siinä ja niin vahva sen ruumis, että se leikki aina niin kauan, kunnes Saul oli väsymyksestä puolikuollut ja voi vain kannella maaten läähättää ja nauraa suupielet vaahdossa ja huitoa umpimähkään ilmaan raukeilla etukäpälillään vastustaakseen Miksin teeskennellyn raivokkaita hyökkäyksiä. Ja tämä huolimatta siitä, että Saul oli ainakin kolme kertaa Miksiä kookkaampi ja raskaampi ja yhtä huoleton ja tiedoton käpäliensä ja ruumiinsa painosta kuin nuori elefantti kukkatarhassa. Kun Saul oli hieman hengähtänyt, se oli valmis uuteen taisteluun, ja Miksi puolestaan oli valmis vastustamaan sen hyökkäystä. Tämä kaikki oli erinomaista harjoitusta Miksille ja piti sen ruumiillisessa huippukunnossa ja henkisesti virkeänä.
12.
"Hullujen laiva" purjehti purjehtimistaan. Miksi kisaili Saulin kanssa, kunnioitti Cockya, joka sitä komensi ja liehakoi, ja lauloi jumaloimansa hovimestarin kanssa. Daughtry tyhjensi kuusi olutpulloansa joka päivä, nosti palkkansa aina kuukauden ensimmäisenä päivänä ja ihaili Charles Stough Greenleafia laivan hienoimpana miehenä. Kwaque rakasti ja palveli herraansa, samalla kun edistyvä spitaali kehitti hänen otsansa poimut yhä paksummiksi ja tummemmiksi. Ah Moy karttoi mustaa papualaista kuin ruttoa, peseytyi vähän väliä ja keitti lakanansa kerran viikossa. Kapteeni Doane piti huolta suunnasta ja oli huolissaan talonkaupoistaan, Grimshaw istui punaiset kädet mahtavilla polvillaan ja näykki panttilainaajaa, joka ei antanut yhtä paljon yhteiseen yritykseen kuin hän antoi vehnäfarminsa tuloista. Simon Nishikanta kuivaili hikistä kaulaansa rasvaisella silkkinenäliinallaan ja maalasi ainaisia vesivärikuviaan. Perämies varasti väsymättä tietoja pituus- ja leveysasteista väärällä avaimellaan, ja Vanha Merikarhu joi virkistyksekseen ja poltti havannasikareja — kolme dollarilla; ne laskettiin matkakuluihin — ja lorusi yhtä mittaa isonveneen helvetistä ja aarteesta sylen syvällä hiekassa.
Tuli sitten valtameritaival, joka Daughtrysta oli kaikkien muiden kaltainen. Maata ei näkynyt. Laiva oli maailman keskus ja taivaanranta sen muuttumaton, ikuinen ääri. Kompassin magneettineula oli se vipu, jonka varassa Mary Turner liikkui. Aurinko nousi epäilemättä idästä ja laski varmasti länteen, tietenkin pienet deklinaatio-, deviaatio- ja variaatiopoikkeukset huomioon otettuina, ja tähtisarjat vaelsivat yöllistä kulkuaan taivaalla kuten aina muulloinkin.
Ja tällä valtameritaipaleella tähystäjä komennettiin mastonhuippuun aina päivän sarastaessa, ja hän sai istua siellä pimeän tuloon asti Mary Turnerin jatkaessa yhä matkaansa läpi yön samaan suuntaan. Kun aika kului ja ilma, Vanhan Merikarhun vakuutuksen mukaan, kävi yhä kuumemmaksi, kaikki kolme aarteenetsijää kapusivat mastoihin tähystelemään. Grimshaw tyytyi seisomaan isonmaston puomilla. Kapteeni Doane kiipesi korkeammalle ja istuutui hajareisin etumaston märssytangolle. Ja Simon Nishikanta jätti iänikuiset vesivärinsä ja antoi kahden irvistelevän, hoikan merimiehen laahata hänet, niin paksu ja raskas kuin olikin, ylös mesaaniköysistöön, kunnes he saivat hänet köytetyksi lujasti kiinni poikkipuihin, ja siellä hän sitten istui ja tuijotti kullanjanoisin silmin auringonpaahteiselle merelle hienoimman kiikarin läpi, mikä oli milloinkaan jäänyt lunastamatta hänen panttilaitokseensa.