"Te olette vielä nuori mies, hovimestari", penäsi vanhus hiukan ärtyisästi. "Ette ole vielä koskaan ollut elämän ulkopuolelle suljettuna. Köyhäinhuoneessa ihminen on elämän ulkopuolella. Köyhäinhuoneessa ei ole mitään kunnioitusta vanhuutta tai edes ihmisen elämää kohtaan. Kuinka sen sanoisinkaan? Siellä ei ole kuollut. Mutta ei eläkään. Siellä on jotakin, joka kerran on elänyt ja nyt tekee kuolemaa. Spitaalisia kohdellaan sillä tavoin. Samoin hulluja. Tiedän sen. Kun olin nuori mies ja purjehdin merillä, tuli eräs toverini hulluksi. Väliin hän raivosi, ja silloin me painiskelimme hänen kanssaan, me väänsimme hänen kätensä melkein sijoiltaan, pieksimme häntä, sidoimme hänet niin, ettei hän voinut liikahtaakaan, istuimme hänen päälleen, ettei hän voisi vahingoittaa itseään tai laivaa. Ja vaikka hän vielä eli, hän oli meille kuollut. Ymmärrättekö? Hän ei ollut enää yksi meistä, meidän kaltaisemme. Hän oli jotakin muuta. Siinä se on — jotakin muuta. Samoin oli köyhäinhuoneessa. Me hoidokit, me olimme jotakin muuta. Olettehan kuullut minun juttelevan isonveneen helvetistä. Se on vain hauska seikkailu verrattuna köyhäinhuoneeseen. Sen ruoka, lika, solvaukset, raaka kohtelu — sen kaikki eläimellisyys!
"Kaksi vuotta tein työtä pesutuvassa puolestatoista dollarista viikon. Ja ajatelkaa minua, joka olin kasvanut ylellisyydessä, suuressa ylellisyydessä, kuvitelkaa vanhoja kipeitä jalkojani, minun vanhaa vatsaani, joka muisti nuoruudenaikaiset herkut, minun vanhaa suutani, joka vielä tunsi maun eikä ollut kokonaan pilaantunut niistä kadotuksen keitoksista, joista nuorena olin oppinut pitämään — niin, kuten sanottu, hovimestari, ajatelkaahan, että minä, joka aina olin ollut antelias, tuhlaavainen, nyt säästin kuin saituri noita puoltatoista dollariani koskemattomina, en milloinkaan pannut senttiäkään tupakkaan enkä milloinkaan koettanut lepyttää jotakin hyvää ostamalla vatsaparkaani, joka ei voinut sietää kurjaa, syötäväksi kelpaamatonta ruokaa. Minä kerjäsin tupakkaa, huonoa, halpaa tupakkaa, viheliäisiltä ikälopuilta raukoilta, jotka tuskin pysyivät jaloillaan. Ja kun tapasin Samuel Merrivalin eräänä aamuna kuolleena viereisestä kopista, anastin ensin hänen taskustaan tupakkatangonpuolikkaan, mikä oli koko hänen jälkeenjättämänsä omaisuus, ja ilmoitin sitten vasta kuolemantapauksen.
"Oi hovimestari, kuinka huolellisesti säilytinkään puoltatoista dollariani. Nähkääs, minä olin vanki, joka pienellä käsisahalla avasi itselleen tien vapauteen. Minä sahasin aukon vankilani seinään!" — Vanhuksen ääni kohosi kimakaksi riemuitsevaksi vinkunaksi. — "Hovimestari, minä sahasin aukon seinään!"
Dag Daughtry kohotti olutpulloaan virkkaen vakavana ja liikutettuna.
"Juon terveydeksenne, herra Greenleaf."
"Kiitos, hovimestari … te ymmärrätte", vastasi Vanha Merikarhu teeskentelemättömän arvokkaasti ja kilisti lasiaan Daughtryn pulloa vasten katsoen häntä suoraan silmiin.
"Minulla olisi ollut satakuusikymmentä dollaria jättäessäni köyhäintalon", vanhus jatkoi. "Mutta kadotin kaksi viikkoa influenssan ja yhden viikon kirotun keuhkopussin tulehduksen vuoksi, joten minulla jättäessäni sen elävien vainajien olinpaikan oli vain sataviisikymmentäyksi dollaria ja viisi senttiä."
"Ymmärrän, herra Greenleaf", keskeytti Daughtry syvää ihailua tuntien. "Pienestä rahasta oli tullut murtokanki, ja sillä aioitte nyt raivata itsellenne tien takaisin elämään."
Charles Stough Greenleafin arpiset kasvot ja vetiset silmät säteilivät, kun hän kohotti lasinsa.
"Maljanne, hovimestari. Te ymmärrätte. Ja te olette ilmaissut sen hyvin. Lähdin murtautumaan jälleen sisälle elämän taloon. Se oli murtokanki, tuo mitättömän pieni rahasumma, jonka olin kerännyt kahden vuoden orjuudella. Muistakaa se! Entiseen aikaan, ennenkuin hopealusikka oli sulanut, olin heittänyt sellaisen summan huolettomasti panoksena korttipeliin. Mutta kuten sanoitte, palasin murtovarkaan tavoin murtautuakseni takaisin elämään ja tulin Bostoniin. Te käytätte taitavasti vertauksia, ja minä juon teidän maljanne."