"Tyttö seurasi meitä tuolle pitkälle, turhalle Etelämerenmatkalle, ja minäkin aivan rakastuin siihen suloiseen olentoon."
Vanha Merikarhu tuijotti uneksien lasiinsa, ja Dag Daughtry käytti hyväkseen hänen vaitioloaan kysyäkseen:
"Entä nuori tohtori? Miten hän suhtautui siihen, että ette löytäneetkään aarretta?"
Vanhan Merikarhun kasvoja kirkasti ilo.
"Hän nimitti minua ihastuttavaksi vanhaksi veijariksi kiertäen kätensä olkapäitteni ympäri sen sanoessaan. Oi, hovimestari, aloin pitää tuosta nuoresta miehestä kuin omasta kelpo pojasta. Ja käsi yhä minun olkapäälläni — ja minä tiesin, ettei se ollut pelkästään vain kohteliaisuutta — hän kertoi, että olimme tuskin päässeet River Plattelle, kun hän huomasi petokseni. Nauraen ja vähän väliä taputtaen minua olkapäähän, enemmän hyväillen kuin iloaan osoittaakseen, hän huomautti, että kertomuksessani oli ristiriitaisuuksia (ne korjasin sitten hänen avullaan ja hyvin korjasinkin), ja selitti, että matka oli ollut ihana ja saattanut hänet ainaiseen kiitollisuudenvelkaan minulle.
"Mitä voin tehdä? Kerroin hänelle vaiheeni ja seikkailuni. Hänelle sanoin myös oikean nimeni ja kerroin, mistä häpeästä olin sen pelastanut lakkaamalla sitä käyttämästä.
"Niin, hän laski kätensä olkapäälleni…"
Vanha Merikarhu vaikeni, ääni petti, ja pari kyyneltä vieri poskelle.
Dag Daughtry kilisti ääneti hänen kanssaan, ja otettuaan pari kulausta lasistaan vanhus voitti liikutuksensa.
"Hän pyysi, että muuttaisin hänen luokseen, ja vielä samana päivänä, kun saavuimme Bostoniin, hän vei minut suureen autioon taloonsa. Hän aikoi myös puhua lakimiestensä kanssa minun ottamisestani perheeseen — se houkutteli hänen mielikuvitustaan. 'Otan teidät molemmat perheeseeni, teidät ja Istharin.' — Isthar oli pienen muumiotytön nimi.