"Näin olin jälleen päässyt elämän taloon ja olin tulemaisillani kunnioitetun perheen lailliseksi jäseneksi. Mutta elämä pettää meitä yhtenään.
"Kahdeksantoista tuntia myöhemmin, aamulla, löysimme hänet kuolleena sängystään pienen muumiotytön vierestä. Sydänhalvausko vaiko verenvuoto aivoissa — sitä en saanut milloinkaan tietää.
"Pyysin ja rukoilin, että heidät haudattaisiin yhdessä. Mutta hänen serkkunsa ja tätinsä olivat jäykkää ja kylmää uusenglantilaista väkeä, ja he lahjoittivat Istharin museoon, ja minua he kehottivat viikon kuluessa poistumaan talosta. Lähdin tieheni tunnin kuluttua, ja he tarkastivat vähät tavarani, ennenkuin antoivat minun mennä.
"Lähdin New Yorkiin. Siellä toistui sama juttu, minulla oli nyt vain enemmän rahaa ja voin hoitaa asiani kunnollisesti. Samoin kävi New Orleansissa ja Galvestonissa. Tulin Kaliforniaan. Tämä on viides matkani. Oli kova työ saada nuo kolme innostumaan asiaan, kulutin koko pienen omaisuuteni, ennenkuin he kirjoittivat sopimuksen alle. He olivat sanomattoman alhaisia. Antaa minulle rahoja etukäteen! Pelkkä ajatuskin siitä oli mahdottomuus. Mutta minä odotin aikani, hankin pitkän hotellilaskun, tilasin lopuksi runsaan varaston sikareja ja likööriä kuunarin omistajan maksettavaksi. Voi, mikä elämä siitä nousi! Kaikki kolme raivosivat ja repivät tukkaansa … minunkin tukkaani. He sanoivat, ettei se käynyt päinsä. Silloin minä heti sairastuin. Sanoin, että he kiusasivat minun hermojani ja tekivät minut sairaaksi. Kuta enemmän he raivosivat, sitä sairaammaksi tulin. Silloin he myöntyivät. — Ja tässä me nyt olemme ilman vettä ja ohjaamme todennäköisesti pian kulkumme Marquesas-saaria kohti täyttääksemme vesisäiliömme. Sitten he palaavat tänne ja yrittävät uudelleen."
"Luuletteko?"
"Kyllä heidät tunnen." Vanha Merikarhu hymyili. "He palaavat varmasti. He ovat pikkumaisia, ahnaita hulluja, jotka eivät koskaan saa kyllikseen kultaa."
"Hulluja! Hulluja kaikki tyynni! Hullujen laiva!" huudahti Dag Daughtry riemuissaan toistaen mitä äsken oli lastiruumassa sanonut, kun hän oli porannut viimeisen tynnyrin ja kuuli juomaveden solisten virtaavan pois sekä huomasi, että Vanha Merikarhu ja hän olivat samassa työssä.
14.
Varhain seuraavana aamuna aamuvahti, jonka tehtävänä oli tuoda päivän vesivarasto keittiöön ja kajuuttaan, huomasi, että tynnyrit olivat tyhjiä. Herra Jackson kävi tästä niin levottomaksi, että hän heti hälyytti kapteeni Doanen, eikä ollut kulunut montakaan minuuttia, ennenkuin tämä oli herättänyt Grimshaw'n ja Nishikantan kertoakseen heille onnettomuudesta.
Aamiainen oli kovin jännittävä Vanhalle Merikarhulle ja Daughtrylle, sillä kolmikko raivosi ja vaikeroi. Etenkin kapteeni Doane oli suunniltaan harmista. Simon Nishikanta puhkesi synkkiin kirouksiin sitä konnaa kohtaan, joka oli tehnyt ilkityön, ja kuvaili, mitkä kamalat rangaistukset häntä odottaisivat. Grimshaw puristeli yhtä mittaa mahtavia lihanpunaisia nyrkkejään, aivan kuin hän olisi kiristänyt jotakin kurkusta.