"Muistanpa, kuinka vuonna '47 — ei '48, niin '48", lörpötteli Vanha Merikarhu. "Silloin olin samanlaisessa ellen vieläkin pahemmassa pulassa. Meitä oli kuusitoista isossaveneessä. Ajauduimme Glisterin matalikolle. Sen nimen matalikko sai sen jälkeen kun meidän pieni, sievä laivamme löysi sen eräänä pimeänä yönä ja sai jättää sinne runkonsa. Matalikko on merkitty amiraliteetin karttoihin, kapteeni Doane voi sen todistaa…"
Ei kukaan muu kuunnellut kuin Dag Daughtry, joka tarjoili paahdettua leipää ja ihmetteli Vanhan Merikarhun mielenmalttia. Mutta Simon Nishikanta, joka sattui huomaamaan, että vanhus laverteli taas jotakin, ärjäisi vihaisesti:
"Vaiti. Suu kiinni. En jaksa kuulla teidän ainaista 'muistanpa'."
Vanha Merikarhu oli hämmästyvinään, aivan kuin olisi erehtynyt kertomuksessaan.
"Ei, vakuutan teille", hän jatkoi, "vanha kieleni lienee erehtynyt. Ei se ollut Wide Awake, se oli vain priki Glister. Sanoinko Wide Awake? Glister se oli, pieni sievä priki, leikkilaiva melkein. Keula oli kuparia. Rakenteeltaan se oli siro kuin delfiini. Oikea aaltojenhalkoja ja myrskylintu se oli. Nopea liikkeissään. Kyllä oli vahdeilla työtä, kun se pääsi vauhtiin. Minä olin superkargöörinä. Lähdimme New Yorkista, ilmeisesti lounaisrannikkoa kohti, mutta suljetuin määräyksin…"
"Jumalan nimessä, vaietkaa, vaietkaa! Teette minut hulluksi loruillanne!" huusi Nishikanta todella suunniltaan. "Armahtakaa toki! Mitä minä välitän teidän Glisteristänne ja salaisista määräyksistänne."
"Salaiset määräykset", jatkoi Vanha Merikarhu kasvot ilosta loistaen. "Niissä sanoissa on taikavoimaa." Lausuessaan hän ikäänkuin hyväili sanoja. "Niinä aikoina, hyvät herrat, laivat vielä purjehtivat toisinaan salaisin määräyksin. Ja superkargöörinä — pieni pääomani sijoitettuna yritykseen, ja oikeutettuna voitto-osuuteen — olin tärkeämpi henkilö kuin itse kapteeni. Salaiset määräykset eivät olleet hänellä, vaan minulla. Vakuutan, etten itsekään tiennyt, mitä ne sisälsivät. Vasta kun olimme sivuuttaneet Kap Hornin ja purjehtineet kappaleen matkaa Tyynellemerelle, mursin sinetin ja sain tietää, että meidät oli määrätty Van Diemenin maahan. Siihen aikaan sitä sanottiin Van Diemenin maaksi…"
Se oli oikea yllätysten päivä. Kapteeni Doane yllätti perämiehen varastamasta tietoja laivan asemasta väärällä avaimellaan hänen kirjoituspöytänsä laatikosta. Siitä tuli kohtaus, mutta ei mitään muuta, sillä suomalainen oli aivan liian kookas ja voimakas tappelutoveriksi, ja kapteeni Doane tyytyi ainoastaan haukuskelemaan hänen menettelyään lakkaamatta toistaen: "Niin, sir", "ei, sir" ja "Valitan kovin, sir".
Tärkein yllätys sattui varmaankin Dag Daughtrylle, vaikkei hän itse sitä silloin vielä ymmärtänyt. Kun laivan suunta oli muutettu ja kaikki purjeet nostettu ja Vanha Merikarhu oli ilmoittanut hänelle, että Taiohae Marquesas-saarilla oli nyt heidän päämääränsä, ryhtyi Dag Daughtry iloisena ajamaan partaansa. Yksi huoli hänellä vielä kuitenkin oli. Hän ei ollut aivan varma siitä, oliko niin kaukaisessa maailman kolkassa kuin Taiohaessa saatavana hyvää olutta.
Kun hän, suurin osa kasvoja saippuavaahdon peitossa, valmistautui ensimmäisen kerran vetäisemään partaveitsellä, hän huomasi tumman kohdan ihossaan, kulmakarvojen välillä, hiukan niiden yläpuolella. Saatuaan partansa ajetuksi hän kosketti tummaa pilkkua ja ihmetteli, kuinka juuri se kohta oli voinut ahavoitua. Mutta koskettaessaan sitä hän ei tuntenut mitään. Tumma kohta oli kuoleentunut.