Laiva vajosi nopeasti. Hetkisen kuluttua maston huippukin oli kadonnut. Valas oli yksin paikalla keinahdellen puoleen ja toiseen meren pinnalla.
"Siitä tohtii tuskin puhua", lausui Daughtry Mary Turnerin muistopuheeksi. "Ei kukaan uskoisi meitä kuitenkaan. Tuollaisen komean aluksen upottaa, tahallaan upottaa naarasvalas! Ei kiitoksia! En koskaan uskonut, että se vanha merimies Honolulussa puhui totta väittäessään olevansa ainoa, joka pelastui uppoavasta Essexistä, ja yhtä vähän uskottaisiin minua."
"Kaunis alus, kaunis, komea alus", valitteli Vanha Merikarhu. "En ole vielä koskaan nähnyt niin hienosti varustettua kolmimastoa, eikä milloinkaan toinen kolmimasto ole ollut sellainen peijakas luovimaan vastatuuleen."
Dag Daughtry, joka aina oli ollut vapaa ja yksinäinen, antoi katseensa liukua yli kaikkien näiden olentojen, joista hän nyt oli edesvastuussa: Kwaque, musta papualainen epäsikiö, jonka hän oli pelastanut joutumasta toveriensa vatsoihin; Ah Moy, pieni laivakokki, jonka iästä voi erehtyä ehkä kokonaisia vuosikymmeniä; rakastettu ja kunnioitettu Vanha Merikarhu; hento Pitkä John, nuori ruotsalainen, joka pituudeltaan oli jättiläinen, mutta mieleltään lapsi; Kill, ihme koirien joukossa; Saul, paksu, häpeämättömän typerä penikka; Cocky, valkohöyheninen pieni elämänkipinä, terävä kuin terässäilä ja kiehtovan viehättävä kuin suloinen lapsi, ja sitten vielä kanssikissa, keltainen rotantappaja, joka nyt oli paennut Ah Moyn jalkojen väliin. — Ja Marquesas-saarille oli kaksisataa mailia, ja pasaatituuli, jonka piti auttaa heitä sinne, oli tyyntynyt, mutta se heräisi jälleen yhtä varmasti, kuin aurinko aamuisin nousi taivaalle.
Hovimestari huokasi, ja hänen mieleensä johtui kuva eräästä lapsuudenaikaisesta kuvakirjasta. Se esitti mummoa, joka asui kengässä. Hän pyyhki kädenselällä hien otsaltaan ja tunsi ohimennen kuoleentuneen kohdan silmäkulmiensa välissä sanoessaan:
"No niin, ystävät, soutaa emme jaksa Marquesas-saarille. Tarvitsemme tuulta avuksi. Mutta nyt meidän on saatava maili tai kaksi itsemme ja tuon raivostuneen naarasvalaan välille. Ehkä se tointuu siitä, ehkä ei, mutta sääliksi sitä käy joka tapauksessa."
16.
Kaksi päivää myöhemmin, kun höyrylaiva Mariposa oli tavanmukaisella matkallaan Tahitista San Franciscoon, lopettivat matkustajat äkkiä kiekonheittonsa kannella, keskeyttivät korttipelinsä tupakkahuoneessa, unohtivat romminsa ja telttatuolinsa ja kokoontuivat laidan luo ihmettelemään pientä venettä, joka kiisi pitkin ulappaa laivaa kohti heikon myötätuulen tuomana. Kun Pitkä John ja Kwaque laskivat alas purjetta ja irrottivat mastoa, kuului matkustajien joukosta sipinää ja naurua. Tämä kohtaus rikkoi kaikki heidän kuvitelmansa haaksirikkoisten pelastamisesta valtamerellä.
Omituisine lasteineen vene oli kuin Noan arkki. Siinä oli sänkyvaatteita, matkakirstuja, olutlaatikoita, kissa, kaksi koiraa, valkea papukaija, kiinalainen, villatukkainen papualainen, vaaleahiuksinen jättiläinen, harmaapäinen Dag Daughtry ja Vanha Merikarhu, joka näytti olevan kaikkien merikarhujen perikuva. Nokkela, lomamatkalla oleva arkkitehtioppilas risti vanhuksen heti Noaksi ja tervehti häntä huutaen:
"Terve, isä Noa! Vedenpaisumustako olette paossa? Tiedätte varmaankin sanoa, missä Ararat on."