Vanhus kääntyi vastaamatta, heilautti jalantynkäänsä ja alkoi keppinsä varassa hyppiä majaan.
"Hyvä on", Daughtry huudahti. "Saat heti lehden."
Hän pisti käden taskuunsa ottaakseen sieltä tuota Salomonin saarten vaihtorahaa ja irrotti tupakkakääröstä yhden litistetyn lehden. Vanhus loisti kuin aurinko ojentaessaan halukkaasti kätensä lehteä ottamaan. Hän päästi vuoroin hiljaisia kuhertavia ääniä, vuoroin lyhyitä, kimeitä voivotteluja, puoleksi riemuiten, puoleksi toraillen. Hän otti korvalehdessään olevasta reiästä mustan piippunysän ja muserteli vapisevin sormin sen koppaan huonon virginiatupakan lehteä. Painettuaan piipunsisustaa vielä peukalollaan hän heittäytyi äkkiä maahan kainalosauva vieressään ja ainoa jalka allaan niin, että hän näytti aivan jalattomalta. Pienestä, kookoskuiduista letitetystä pussista, joka riippui hänen sisäänpainuneella rinnallaan, hän otti piikiveä, terästä ja taulaa, ja kärsimättömänä odottavan hovimestarin tarjotessa tulitikkulaatikkoa ukko iski tulta, sytytti taulan, puhalsi sen paremmin palamaan ja sytytti sillä piippunsa.
Ensimmäisen sauhun vedettyään hän herkesi valittamasta ja näytti rauhoittuvan, ja Daughtry, joka uteliaana seurasi hänen puuhiaan, näki, kuinka hänen kätensä ja riippuvat huulensa lakkasivat vapisemasta, sylkeä ei valunut enää suupielistä, ja kipeiden, tulehtuneiden silmien katse rauhoittui.
Mitä näkyjä vanhus seuraavan hiljaisuuden aikana lie nähnyt, sitä Daughtry ei käynyt arvailemaan. Hänen mieltään kiinnitti liiaksi toinen näky: likainen, autio, pieni huone jossakin köyhäintalossa, ja siellä ukko, joka kovin paljon muistutti häntä itseään, valitti ja vaikeroi suu kuolaa valuen, kun ei saanut tupakanhiventäkään piippunysäänsä eikä — voi kauhua — kulaustakaan olutta, saati sitten kuutta litraa.
Miksi, joka piipun himmeän hehkun valossa tarkasteli molempia ukkoja, joista toinen kyyrötti pimeässä, toinen seisoi, ei käsittänyt ollenkaan vanhuuden tragiikkaa, vaan tiesi ainoastaan, ja sen sitä varmemmin, kuinka tavattoman rakastettava oli tuo kaksijalkainen jumala, joka oli noidansormillaan voittanut sen sydämen korvien, hännäntyven ja selkärangan välityksellä.
Kun savipiippu oli palanut loppuun, nousi vanha saarelainen kainalosauvansa varassa tavattoman nopeasti pystyyn ja nilkutti rannalle. Daughtryn täytyi työntää apuna pientä kanoottia hietikolta veteen. Se oli puunrungosta koverrettu ja yhtä vanha ja rapistunut kuin sen omistajakin. Päästäkseen kanoottiin sitä kaatamatta Daughtryn täytyi kahlata veteen, niin että toinen jalka kastui nilkkaa, toinen polvea myöten. Vanhus keikautti itsensä kanoottiin laidan yli niin nopeasti, että se saavutti tasapainonsa juuri ollessaan kaatumaisillaan.
Miksi jäi rannalle ja odotti kutsua; se epäröi vielä. Dag Daughtry maiskutti huulillaan niin hiljaa, ettei vanhus kuullut sitä, ja Miksi otti pitkän loikkauksen hietikolta ja pääsi kanoottiin karvaakaan kastelematta. Astuen Daughtryn olkapäälle se hyppäsi veneen pohjalle. Daughtry maiskutti uudelleen, ja Miksi kääntyi häneen päin, istuutui ja laski päänsä hovimestarin polvelle.
"Luulenpa voivani vannoa vaikka viiden raamatun päällä, että sinä seurasit minua omasta halustasi", hän sanoi kuiskaten Miksin korvaan. "Nopeasti, nopeasti", hän komensi sitten. Vanhus pisti tottelevaisena melansa veteen ja alkoi meloa. Kanootti mutkitteli sinne tänne, mutta kulki kumminkin siihen suuntaan, missä sarja pilkottavia valoja osoitti Makambon olevan. Mutta vanhus oli kovin heikko, hän ähki ja puhki ponnistuksesta ja keskeytti usein soutunsa. Hovimestari otti kärsimättömänä melan häneltä ja ryhtyi itse melomaan.
Puolimatkassa ukko herkesi ähkimästä, nyökkäsi Miksiä kohti ja sanoi: