"Olin aivan oikeassa", hän vakuutti neiti Judsonille kohdistaen samalla iloisen avomielisenä sanansa myös Daughtrylle. "Tohtori Granville asettui minun puolelleni. Selvä pyorrhé tietenkin. Ei tule siis leikkausta. Parastaikaa hoitavat siellä potilaan kurkkua emetiinilla. Hauska on olla oikeassa. Olen ansainnut sauhut. Häiritseekö se teitä, herra Daughtry?"
Hovimestarin nyökäyttäessä päätään tohtori Emory sytytti paksun havannasikarin ja jatkoi äänekästä puheluaan uskotellusta voitostaan. Puhuessaan hän nojautui taaksepäin tuolissaan — aivan sattumalta — ja antoi, muka epähuomiossa, sikarin tulipään koskettaa Kwaquen koukistunutta sormea. Salainen viittaus neiti Judsonille, joka yksin huomasi tapahtuman, valmisti tätä siihen, mitä oli tulossa.
"Tiedättekö mitä, herra Daughtry", jatkoi Walter Merrit Emory innostuneesti, vangiten hovimestarin katseen omallaan ja palava sikari koko ajan painettuna Kwaquen sormea vasten. "Kuta vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tulen vakuuttuneeksi siitä, että aivan liian usein ryhdytään tarpeettomiin ja liian aikaisiin leikkauksiin."
Tuli jäyti hiljalleen lihaa, ja Kwaquen sormenpäästä alkoi kohota ohut savukiemura, joka oli erivärinen kuin sikarinsavu.
"Ajatelkaamme vaikka tohtori Hadleyn potilasta. En ole pelastanut häntä ainoastaan vaarallisesta leikkauksesta, vaan myös sairaalamaksuista. En ota häneltä mitään maksua siitä, mitä olen tehnyt. Hadleyn lasku ei myöskään voi olla kovin suuri. Tohtori Granville tulee hoitamaan hänen pyorrhénsa emetiinilla vaivaisen viidenkymmenen dollarin maksusta. Siis paitsi kuolemanvaarasta olen pelastanut tuon miehen maksamasta ainakin tuhat dollaria kirurgille, sairaalaan ja hoitajille."
Hänen näin jutellessaan ja pitäessään koko ajan Daughtryn katseen itseensä kiinnitettynä huoneessa alkoi tuntua palaneen lihan käryä. Tohtori Emory veti käryä halukkaasti sieraimiinsa. Neiti Judson tunsi sen myös, mutta häntä oli varoitettu, eikä hän ollut mitään huomaavinaan. Ei hänen myöskään tarvinnut katsoa, olivatko sikari ja sormi vielä kosketuksissa, hänen nenänsä sanoi, että niin oli.
"Mikä täällä palaa?" Daughtry kysäisi äkkiä silmäillen ympärilleen ja vetäen käryä nenäänsä.
"Väärennetty sikari", tohtori Emory virkkoi, joka viimeinkin oli loitontanut sikarinsa Kwaquen sormesta ja tutki sitä nyt tyytymättömän näköisenä. Hän lähensi sitä nenäänsä ja irvisti. "En tahdo väittää, että se on suorastaan kaalinlehteä. Sanon vain, että se on jotakin, mitä en tunne ja mistä en liioin välitä ottaa selkoa. Se on inhottavaa. Noin ne lähettävät kauppaan uuden ja hyvän sikarilajin ja valmistavat sen aluksi parhaasta tupakasta, mutta kun sitten sen maine yleisön kesken on vakiintunut, alkavatkin valmistaa sitä huonommasta tupakasta luottaen sen varmaan menekkiin. Mutta minua ne eivät enää petä. Valitsen toisen sikarilajin jo tänään."
Hän heitti sikarin sylkilaatikkoon. Ja Kwaque, joka istui kummallisimmassa tuolissa, missä koskaan oli istunut, eikä huomannut, että hänen sormenpäähänsä oli palanut syvä reikä, ihmetteli vain, milloin tohtori lakkaisi juttelemasta ja katsoisi paisetta, jota niin pakotti kainalossa.
Ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään Dag Daughtry joutui petetyksi. Se oli auttamaton häviö. Vapaa elämä lainehtivalla merellä ja keinuvalla laivankannella pasaatituulien tanterilla, huoleton kulku satamasta toiseen päättyi häneltä Walter Merrit Emoryn vastaanottohuoneeseen neiti Judsonin ihmetellen katsellessa, kuinka ihmisen liha voi palaa ja hiiltyä uhrin itsensä siitä mitään tietämättä.