Tohtori Emory jatkoi yhä juttelemistaan koettaen uutta sikaria. Välittämättä vähääkään siitä, että odotushuone oli täynnä potilaita, hän piti hyvin pitkän, vilkkaan ja mielenkiintoisen esitelmän sikareista ja tupakkakasvista, sen viljelyksestä ja jalostuksesta niissä onnellisissa maissa, missä tupakka kasvaa.
"Mitä tuohon paiseeseen tulee", hän sanoi lopultakin ryhtyen ohimennen tutkimaan Kwaquen sairautta, "voin jo kohta sairaan ulkonäöstä päättää, että se ei ole syöpä eikä edes paise. Tahtoisin sanoa…"
Naputus eteisen yksityisovelle sai hänet hypähtämään pystyyn innolla, jota hän ei koettanutkaan salata. Sisään astui kaksi poliisia, poliisiupseeri ja siviilipukuinen, poskipartainen herrasmies, jolla oli neilikka napinlävessä.
"Hyvää huomenta, tohtori Masters", tervehti Emory siviilipukuista; toisille hän sanoi: "Päivää, komisario… Päivää Tim… Päivää, Johnson. — Milloin teidät on siirretty kiinalaiskorttelista?"
Sitten hän lopetti keskeytetyn lauseensa tarkkaavasti katsellen Kwaquen sormea:
"Tahtoisin sanoa, että se on kaunein bacillus lepraen aiheuttama mätähaava, mitä lääkärillä milloinkaan on ollut kunnia näyttää San Franciscon terveydenhoitolautakunnan esimiehelle."
"Spitaali!" huudahti tohtori Masters.
Kaikki säpsähtivät kuullessaan tämän sanan. Komisario ja molemmat poliisit vetäytyivät kauemmas Kwaquesta, neiti Judson painoi, huutoaan pidättäen, kätensä sydäntään vasten, ja Dag Daughtry kysyi järkyttyneenä, mutta yhä epäillen:
"Mitä te nyt uskottelette meille, tohtori?"
"Seisokaa hiljaa paikoillanne. Älkää liikkuko", sanoi Walter Merrit Emory käskevästi Daughtrylle. "Olkaa hyvä ja katsokaa tänne", hän sanoi sitten muille painaen palavan sikarinsa Daughtryn otsassa olevaan tummaan pilkkuun. "Älkää liikkuko", hän sanoi Daughtrylle. "Odottakaa hetkinen. En ole vielä valmis."