Tämän jälkeen kävimme katsomassa niitä kunnan asuntoja, joita Lontoon kunnallislautakunta oli rakennuttanut niiden takakujain paikalle, missä Arthur Morrisonin "Jagon lapsi" aikoinaan asui. Rakennuksissa oli tilaa runsaammalle joukolle kuin ennen, ja paikka oli terveellisempi. Mutta asunnot olivat parempiluokkaisen työväen ja käsityöläisten hallussa. Takakujain väki oli yksinkertaisesti siirtynyt täyttämään toisia takakujakortteleita tai muodostamaan uusia.
"Ja nyt", sanoi suutari, se "vahva mies", joka teki työtä, niin että silmissä salamoi, "tahdon näyttää sinulle yhden Lontoon keuhkoista. Tässä on Spitalfields Garden-puisto." Ja hän sylkäisi sanan "puisto" ylenkatseellisesti suustansa.
Kristuksen-kirkon varjo lankeaa Spitalfields Gardeniin, ja Kristuksen-kirkon varjossa näin kello kolme iltapäivällä näyn, jota en milloinkaan toivo uudelleen näkeväni. Tässä puistossa ei ole kukkasia, ja se on pienempi kuin oma ruusutarhani kotona. Vain ruohoa täällä kasvaa, ja sitä ympäröi teräväpiikkinen rauta-aita, niinkuin kaikkia Lontoon kaupungin puistoja, jotta kodittomat miehet ja naiset eivät pääsisi niihin öisin nukkumaan.
Astuessamme puistoon kulki ohitsemme vanha vaimo, viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välillä, harppoen kiivaissa aatoksissa, vaikka hiukan huojuvin liikkein, ja kantoi kahta valtavaa hurstipussia, jotka keikkuivat hänen edessään ja takanaan. Hän oli naiskulkuri, koditon sielu ja siksi itsenäinen, ettei halunnut tunkea hauraita luitaan työkodin ovesta sisälle. Kotilon lailla hän kantoi kotiansa mukanaan. Kahdessa hurstipussissa olivat hänen taloustavaransa, hänen vaatevarastonsa, liinavaatteensa ja kallisarvoiset naistarpeensa.
Kuljimme ahdasta sorakäytävää pitkin. Penkeillä molemmin puolin vaappui joukko kurjia ja vaivaisia ihmisolentoja, joiden näkeminen olisi lingonnut Doren mielikuvituksen vielä pirullisempaan lentoon kuin se koskaan on kyennyt. Siinä oli pelkkää ryysyistä ja lokaista liejukasaa, kaikenlaista inhoittavaa ihotautia, avohaavoja, ruhjevammoja, saastaa, ruokottomuutta, rivosilmäisiä epäsikiöitä ja petomaisia kasvoja. Kirpeä, raaka tuuli puhalsi, ja nämä olennot hytisivät rievuissaan, enimmäkseen, nukkuen tai yrittäen nukkua. Siellä oli kymmenkunta naista, iältään paristakymmenestä seitsemäänkymmeneen. Sitten pikkulapsi, ehkä yhdeksänkuukautinen, joka nukkui pitkällään kovalla penkillä ilman päänalaista ja peitettä, vailla vaalijaa. Senjälkeen tapasimme puolikymmentä miestä, jotka nukkuivat istuallaan ja nojautuivat toisiinsa nukkuessaan. Eräällä penkillä taas oli perheryhmä, lapsi nukkuen nukkuvan äitinsä sylissä ja aviomies (eli miestoveri) tökerösti paikkaillen kenkärajaa. Toisella penkillä eräs nainen tasoitteli veitsellä ryysyjensä risaisia helmoja, ja toinen nainen neula ja lanka käsissään ompeli kokoon pukunsa halkeimia. Vieressä istui mies, joka piteli nukkuvaa naista sylissään. Edempänä mies, vaatteet vetelän liejun vallassa, nukkui pää naisen helmassa, joka ei ollut viittäkolmatta vanhempi ja joka myöskin nukkui.
Tämä nukkuminen minua ihmetytti. Miksi yhdeksän joka kymmenestä nukkui tai ainakin yritti nukkua? Mutta vasta perästäpäin sain sen tietää. Niiden laki, joilla on valta, ei salli kodittomien nukkua öisin. Kristuksen-kirkon porttaalin viereisellä käytävällä, missä kivipylväät kohoavat kohti korkeutta ylväänä rivinä, makasi rivittäin miehiä nukkumassa tai torkkumassa, ja kaikki olivat siksi väsyneiksi turtuneita, etteivät he heränneet eivätkä välittäneet meistä sinne tunkeutuessamme.
"Lontoon keuhkoko?" sanoin. "Ei suinkaan, vaan mätähaava, suuri märkivä haava."
"Miksi toit minut tänne?" kysyi palavamielinen sosialistinuorukainen, jonka kauniit kasvot olivat vääristyneet sielun tuskista ja inhosta.
"Nuo naiset tuolla", sanoi oppaamme, "myyvät itsensä kolmesta pennystä tai kahdesta pennystä tai sitkeästä leivän kannikasta".
Hän lausui sen voitonvarmasti hymyillen.