Oven toisella puolen oli kellojohdon kädensija, toisella sähkönappula.
"Soita kelloa", sanoi ajuri minulle.
Ja aivan samoin kuin olisin soittanut kenen ovella tahansa, minä vedin kädensijasta ja kellon ääni kajahti.
"Älä, älä", huusivat he kauhistuneina yhteen ääneen. "Älä niin kovasti."
Päästin kädensijan, ja he katselivat minua moittivasti, aivan kuin olisin saattanut vaaraan heidän mahdollisuutensa päästä yöpuulle ja saada kolme osaa möykkyä. Ketään ei tullut. Onneksi se oli väärä kello, ja tunsin oloni turvallisemmaksi.
"Painakaa nappia", sanoin kirvesmiehelle.
"Ei, ei, odotellaan vielä", hätäili ajuri.
Tästä kaikesta käsitin, että köyhäintalon ovenvartija, joka tavallisesti saa seitsemästä yhdeksään puntaan vuosipalkkaa; on varsin vaikutusvaltainen ja tärkeä olento, eikä häntä suinkaan saa leveilevästi kohdella — köyhä.
Ja niinpä me odottelimme kymmenkertaisesti kohtuullisen ajan, minkä jälkeen ajuri kuin varkain ojensi aran etusormensa nappiin ja painoi sitä hellävaroen ja mahdollisimman lyhyesti. Olen nähnyt ihmisten odottavan elämän ja kuoleman vaiheilla, mutta en ole nähnyt heidän kasvoillaan niin selkeästi tuskallista epävarmuutta kuin se esiintyi näiden kahden ilmeissä heidän odottaessaan tulossa olevaa ovenvartijaa.
Hän saapui. Hän vain katsahti meihin. "Täynnä" sanoi hän ja sulki oven.