Tämä oli sitä samaa polkeenalaisen nöyryyttä, joka oli ilmennyt heidän käytöksessään vaivaistalon ovenvartijaa kohtaan. Mutta minä en siitä huolinut. Pala palalta lisäsin heidän annoksiaan — munia, sianlihaviipaleita, jälleen munia, sianlihaa, teetä; taas leipää ja niin edespäin — heidän innokkaasti kiellellessään, mutta kuitenkin vastaanottaen ja ahmien kaiken himokkaasti sitä mukaa kuin ennätettiin tarjota.
"En ole saanutkaan teetä pariin viikkoon", sanoi ajuri.
"Erinomaista teetä tämä", sanoi kirvesmies.
He joivat sitä kumpikin kaksi paintia, ja minä vakuutan, että se oli pelkkää sotkua. Se näytti yhtä vähän teeltä kuin varasto-olut samppanjalta. Se oli "vedellä pestyä" eikä näyttänyt oikeastaan ollenkaan teeltä.
Omituista oli ensimmäisen ällistyksen ohimentyä tarkata ruoan heihin tekemää vaikutusta. Aluksi he kävivät surumielisiksi ja puhuivat niistä erikoisista hetkistä, jolloin olivat mietiskelleet itsemurhaa. Ajuri oli vajaa viikko sitten seisoskellut sillalla ja katsellut veteen sekä harkinnut kysymystä. Kirvesmies väitti kiivaasti, että vesi oli huono keino. Hän puolestaan piti ampumista parempana. Luoti oli paljon "kätevämpi", mutta kuinka Herran nimessä hän saisi revolverin? Siinä se oli pulma.
He kävivät iloisemmiksi imettyään kuumaa "teetä" sisäänsä ja puhuivat enemmän itsestään. Ajuri oli haudannut vaimonsa ja lapsensa yhtä poikaa lukuunottamatta, joka oli ehtinyt mieheksi ja auttanut häntä hänen pikku liikkeessään. Mutta sitten sattuma puuttui asiaan. Poika, kolmenkymmenenviiden-vuotias, kuoli isoonrokkoon. Ja tuskin oli tästä päästy, kun isä sai kuumeen ja makasi sairaalassa kolme kuukautta. Senjälkeen hän oli mennyt mies. Hän pääsi pois heikkona ja raukeana, ei ollut nuorta voimakasta poikaa enää apuna, pikku liike oli hävinnyt olemattomiin, eikä penniäkään taskussa. Sattuma oli iskenyt ja peli menetetty. Vanhan miehen yritykset olivat turhia. Ystävät olivat kaikki köyhiä eivätkä pystyneet auttamaan. Hän oli pyrkinyt työhön, kun ensimmäistä kruunausparaatia varten laitettiin telineitä. "Ja minä tulin vallan kipeäksi alituisesta vastauksesta: Ei, ei, ei. Se soi korvissani öisin koettaessani nukkua, aina vain sama: Ei, ei, ei." Viime viikolla hän viimeksi oli käynyt kysymässä erästä ilmoitettua työpaikkaa Hackneyssa, mutta sanottuaan ikänsä sai vastauksen: "Liian vanha, aivan liian vanha."
Kirvesmies oli syntynyt sotaväessä, jossa hänen isänsä oli palvellut kaksikolmatta vuotta. Hänen kaksi veljeänsäkin oli mennyt sotaväkeen; toinen eskadroonan ylivääpeli seitsemännessä husaarirykmentissä, oli kuollut Intiassa kapinan jälkeen, toinen palveltuaan yhdeksän vuotta Robertsin komennossa Idässä, oli hävinnyt tietymättömiin Egyptissä. Kirvesmies ei ollut mennyt sotaväkeen, ja niinpä hän oli nyt tässä, yhä tällä planeetalla.
"Mutta katsokaapas, antakaahan minulle kätenne", sanoi hän, repien auki räsyisen paitansa. "Minä olen valmis leikkuuhuoneeseen, se on selvä. Minä kulun vähitellen, todella kulun olemattomiin ruoan puutteessa. Koettakaahan kylkiluitani, niin tunnette."
Pistin käteni hänen paitansa alle ja tunnustelin. Iho oli kuin pergamenttia luitten päällä, ja tuntui kuin olisin sivellyt pesulautaa.
"Seitsemän onnen vuotta on minulla ollut", sanoi hän "Oli hyvä vaimo ja kolme kilttiä tenavaa. Mutta kaikki ne kuolivat. Tulirokko vei tytöt parin viikon tietämän."