Niin kauas on työmies ennättänyt edetä maan kamarasta, että maaseutu melkein koko sivistyneessä maailmassa on elonkorjuussaan riippuvainen kaupungista. Kun maa alkaa ripotella kypsiä tuotteitansa tuulen vietäviksi, silloin katukansa saa kutsun palata sille maan kamaralle, jolta se on karkoitettu. Mutta Englannissa he eivät palaa tuhlaajapoikina, vaan edelleenkin hylkyväkenä, mierolaisina ja parialuokkana, joita heidän maalaisveljensä epäilevät ja ivaavat, jotka nukkuvat vankiloissa, turvakodeissa tai pensastoissa ja elävät Herra ties kuinka.
On arvioitu, että jo Kent tarvitsee kahdeksankymmentätuhatta katulaista humaloitaan poimimaan. Ja he menevät sinne kutsua kuullen tai oikeammin kehoitusta, minkä heidän vatsansa ja heissä vielä jäljelläoleva seikkailuhalun hiukkanen antaa. Takakujilta, porttoloista ja getoista pulppuaa heitä esille, ja takakujain, porttolain ja gettojen mätäiset sisällykset ovat loppumattomat. Ja he tulvivat maakuntaan kuin paholaisarmeija, vaikka maakunta ei heistä huolisi. He eivät sinne sovi. Kun he laahaavat kitukasvuisia, epäluomia ruumiitaan pitkin maanteitä ja raitteja, niin he näyttävät inhoittavilta manalan sikiöiltä. Heidän pelkkä läsnäolonsa, se seikka, että heitä yleensä on, on eloisan, kirkkaan auringon ja vihreän, kasvavan luonnon häpäisemistä. Puhtaat, pystyt puut huutavat häpäisyjä heille ja heidän kurjalle surkeudelleen, ja heidän tahmea mätänsä on luonnon sulouden ja puhtauden saastuttamista.
Onko tämä kuvaus liioittelua? Se riippuu asianhaaroista. Sellaisesta, jonka elämä ja elämänkatsomus ei sisällä muuta kuin osakkeitten ja arvopapereitten kurssivaihteluita, se on epäilemättä liioittelua. Mutta sellaisen silmissä, joka katselee ja arvioi elämää miesten ja naisten kunnon mukaan, se ei voi olla liioittelua. Sellaiset eläimellisen kurjuuden ja niljaisen viheliäisyyden laumat ovat pelkkää ilmaa olutpanimo-miljonäärille, joka elää Länsipäässä palatsissaan, herkuttelee Lontoon sievistelevien teatterien tarjoamissa nautinnoissa, kilistelee lasia lordien ja ruhtinaitten kanssa ja saa kuninkaalta aatelisarvon. Voittaa kannuksensa — Jumala paratkoon! Entisaikoina kookkaat vaaleaveriset raakalaiset voittivat kannuksensa tappotanterilla halkomalla ihmisiä kiireestä häntäluuhun asti. Ja olikin kauniimpaa surmata vahva mies kalskuvan kalvan iskulla kuin tehdä hänestä ja hänen jälkeläisistään eläin monien miespolvien aikana teollisuutta ja politiikkaa taitavasti kutomalla.
Mutta palatkaamme humaloihin. Irtautuminen maan kamarasta on tällä alalla yhtä ilmeistä kuin kaikessa muussakin maataloudellisessa tuotannossa Englannissa. Oluen valmistus lisääntyy alituisesti, mutta humalanviljelys vähenee yhtä alituisesti. Vuonna 1835 oli humalaa kylvössä 71,327 acrea [Acre = 40,5 aaria — Suom. muist.]. Tätä nykyä sitä on 48,024 acrea eli 3,103 acrea vähemmän kuin viime vuonna.
Kylvöala on tänä vuonna ollut pieni, ja satoa vähensivät vielä epäsuotuisa kesä ja ankarat myrskyt. Tästä onnettomuudesta kärsivät sekä humalaviljelysten omistajat että humalan poimijat. Omistajain on pakko tyytyä vähempään määrään elämän nautintoja, poimijain vähempään ravintoon, jota he parhainakaan aikoina eivät saa tarpeeksi. Viikkokausia on Lontoon sanomalehdissä esiintynyt tämäntapaisia uutisotsakkeita:
Työtä etsiviä ylenpalttisesti, mutta humalasato on huono eikä vielä tuleentunut.
Sitten on ollut lukemattomia tämäntapaisia uutisia:
Humalanviljelys-seuduilta saapuu masentavia uutisia. Kahden viime päivän kirkas sää on houkutellut sadoittain humalanpoimijoita Kentiin, mutta heidän täytyy odottaa vainioiden tuleentumista. Doverissa on kulkureitten lukumäärä työkodeissa kolme kertaa suurempi kuin viime vuonna tähän aikaan, ja muissakin kaupungeissa vuodentulon myöhästyminen on suuresti lisännyt tilapäisten oleskelijain lukumäärää.
Kaiken surkeuden lisäksi, kun vihdoinkin poiminta oli alkanut, peloittava myrsky, tuuli- ja raesade melkein pyyhkäisi sekä humalat että poimijat vainioilta. Rajuilma riipi humalat riuvuista ja sirotti ne maahan, ja poimijat, pyrkiessään suojaan rakeitten ruoskinnalta, olivat hukkua alavalla maalla oleviin majoihinsa ja telttoihinsa. Heidän tilansa myrskyn jälkeen oli surkuteltava, heidän mierolaiskohtalonsa entistä ilmeisempi, sillä muutenkin huonon sadon lisäksi sen tuhoutuminen oli vienyt heiltä kaikki toiveet muutaman pennyn ansiosta, eikä tuhansilla heistä ollut muuta neuvoa kuin patikoida takaisin Lontooseen.
"Vahinko ei tule kello kaulassa", sanoivat he, kääntäessään selkänsä vainioille, joita peitti nilkkoihin asti vajottava humalamatto.