"Mutta ei mitään koirankonsteja, muistakaa se", varoitti vouti jättäessään meidät työhön vaimoväen joukkoon.
Oli lauantai-iltapäivä, ja tiesimme palkanmaksuajan olevan pian käsissä. Siksi tartuimme toimella työhön, uteliaina näkemään, saisimmeko edes suolat leivällemme. Työ oli todella helppoa, naisten tehtävää eikä miesten. Istuimme purtilon reunalla humalariukujen välissä, ja riukumies jakeli meille suuria, tuoksuvia oksia. Tunnin kuluttua olimme täysin perillä ammatista. Niin pian kuin sormet olivat tottuneet koneellisesti erottamaan humalat lehdistä ja riipaisemaan kerrallaan puolikymmentä kukkaa, oli koko konsti opittu.
Teimme työtä uutterasti ja yhtä nopeasti kuin vaimotkin, vaikka heidän purtilonsa täyttyivätkin pikemmin, sillä heillä oli ympärillään parvi lapsia, joista kukin kaksin käsin poimi melkein yhtä nopsasti kuin mekin.
"Älkää te riipikö liian puhtaiksi, se on kielletty", neuvoi meitä muuan vaimo, ja otimme neuvon kiitollisina vastaan.
Iltapäivällä pääsimme selville, että elämistarpeitaan ei tässä työssä ansainnut — ei ainakaan mies. Naiset pystyivät poimimaan yhtä paljon kuin miehet, ja lapset ennättivät tehdä melkein yhtä paljon kuin naiset, joten miehen oli mahdotonta kilpailla naisen ja puolenkymmenen lapsen kanssa. Sillä nainen ja puolikymmentä lasta lasketaan kokonaisyksiköksi ja heidän yhteinen tuloksensa määrää tämän kokonaisyksikön ansion.
"Kuulehan, kaveri, olen nälissäni kuin susi", sanoin Bertille. Emme näet olleet syöneet päivällistä.
"Perhana, minäkin voisin syödä vaikka humaloita", vastasi hän.
Sen jälkeen päivittelimme leväperäisyyttämme, kun emme olleet aikanaan hankkineet itsellemme tenavajoukkoa avuksi tällaisen päivän varalle. Ja siten tapoimme aikaa ja puhuimme naapuriemme ylösrakennukseksi. Saimme kokonaan puolellemme riukumiehen myötätunnon. Hän oli nuori maalaisjolppi, joka silloin tällöin nakkeli poimimiaan kukkasia purtiloomme, hänen tehtäviinsä kun kuului koota riukuja irroitettaessa varisseet kukkatertut.
Hänen kanssaan keskustelimme ansiostamme, paljonko voisimme saada, ja hän ilmoitti meille, että palkkaa tosin oli shillinki seitsemältä bushelilta, mutta että saamme "käteen" eli meille maksetaan vain shillinki kultakin kahdeltatoista bushelilta. Se merkitsi, että kultakin kahdeltatoista bushelilta pidätettiin viiden bushelin palkka — viljelijän keino pitää poimijat työssään, oli sato sitten hyvä tai huono ja varsinkin, jos se oli huono.
Joka tapauksessa oli mieluista istua kirkkaassa päivänpaisteessa, keltaisen pölyn sataa vihmoessa käsistämme ja humalain kirpeän, hyvähajuisen lemun pistäessä sieraimiimme, ja välillä muistella kuin muinaisuutta niitä kolisevia kaupunkeja, joista nämä ihmiset olivat tulleet. Kujien ihmisraukat! Katuojain kansa-parka! Hekin isoovat maata, kaipaavat hämärästi sitä kamaraa, josta heidät on karkoitettu, ja vapaata ulkoelämää, tuulta, sadetta ja aurinkoa, joihin kaupunkien saastutus ei ylety. Samoinkuin meri merimiestä kutsuu, niin kutsuu heitä maa, ja syvällä heidän keskensyntyneissä ja surkastuneissa ruumiissaan värähtävät oudosti esi-isien talonpoikaismuistot, esi-isien, jotka elivät ennenkuin oli kaupunkeja. Ja käsittämättömällä tavalla heitä ilahduttaa maan tuoksu, sen nähtävyydet ja sen äänet, joita heidän verensä ei ole unohtanut, vaikka he itse eivät niitä muista.