He elivät yksinkertaisesti. Heidän tarpeensa olivat vähäiset — painti olutta päivän päättyessä, mikä ryypittiin puoleksi maanalaisessa keittiössä, viikkolehti, jossa oli sormen opastuksella tutkimista seitsemäksi illaksi, ja keskustelua, yhtä sisällyksetöntä ja yksitoikkoista kuin hiehon märepalan vellonta. Seinällä olevasta puuveistoksesta silmäili hento enkelimäinen tyttönen heitä, ja sen alla oli kirjoitus: "Tuleva kuningattaremme". Ja sen vieressä olevasta korean värisestä painokuvasta katseli pyylevä vanhanpuoleinen rouva, ja siinä oli allekirjoitus: "Kuningattaremme kuusikymmen-vuotiaana".

"Makeinta on oma ansaitsema", kertaili Mugridge-muori, huomautettuani, että heidän olisi jo aika saada lepoa.

"Eivät, emmekä me halua apua", sanoi Thomas Mugridge vastaukseksi tiedusteluuni, eivätkö lapset heitä auttaneet.

"Me tahdomme, äiti ja minä, työskennellä, kunnes näännymme ja joudumme tuuliajolle", lisäsi hän; ja Mugridge-muori nyökkäsi päätään, empimättä vahvistaen vakuutuksen.

Hän oli synnyttänyt viisitoista lasta, ja kaikki ne olivat poissa maailmalla tai kuolleet. "Pienokainen" asui kuitenkin Maidstonessa, ja hän oli seitsemänkolmatta. Lapsilla oli mentyään naimisiin kyllin tekemistä omine perheineen ja omine huolineen, niinkuin heidän isillään ja äideillään ennen heitä.

Missäkö lapset olivat? Missäpä heitä ei olisi? Lizzie oli Austraaliassa, Mary Buenos Ayresissa, Polly New Yorkissa, Joe oli kuollut Intiassa — ja niin he luettelivat heidät kaikki, elävät ja kuolleet, sotilaat ja merimiehet ja siirtolaisten vaimot, muukalaiselle, joka istui heidän keittiössään.

He näyttivät minulle valokuvaa. Sorja nuori mies sotilaan puvussa katseli siitä minua.

"Monesko poika on tämä?" kysäisin.

He naurahtivat yhdessä sydämellisesti. Vai poika! Ei, vaan pojanpoika, vast'ikään palannut Intiasta ja torven puhaltaja kuninkaan armeijassa. Hänen veljensä oli hänen kanssaan samassa rykmentissä. Ja niin sitä jatkui, poikia ja tyttäriä, pojanpoikia ja tyttärentyttäriä, maailman-vaeltajia ja valtakuntain rakentajia kaikki, ja vanhukset kotona työskentelivät myöskin valtakunnan hyväksi.

Miss' aallot Pohjanmeren lyö, siell' asuu nainen aimo: joka pojan, minkä synnyttää, merimieheks se lähettää vaimo.