XXV.
NÄLKÄVALITUS.
"Isälläni on voimia enemmän kuin minulla, sillä hän on maaseudulla syntynyt."
Puhuja, älykäs, nuori itäpääläinen, valitteli vaivaista ruumiillista kehitystänsä.
"Katsopas laihan-kuivaa käsivarttani, katso."
Hän kääri hihansa ylös. "Liian vähän syömistä, se sitä vaivaa. Niin, ei nyt. Minulla on yllin kyllin syömistä näinä päivinä. Mutta se on liian myöhäistä. Se ei voi korvata sitä, mitä en saanut syödäkseni lapsena. Isä tuli Lontooseen Fen Countrystä. Äiti kuoli, ja meitä asui kuusi lapsukaista ja isä kahdessa pikku huoneessa.
"Hän oli perin lujilla, isä-ukkeli. Hän olisi voinut hylätä meidät, mutta eipä hän tehnyt sitä. Hän raatoi kaiken päivää, ja illalla hän tuli kotia ja keitti meille ja hoiteli meitä. Hän oli sekä isä että äiti, kumpaakin. Hän pani parastansa, mutta meillä ei ollut kylliksi syömistä. Harvoin näimme lihaa, ja silloinkin kaikkein huonointa. Eikä kasvaville lapsille ole hyväksi istua sellaiseen päivällispöytään, missä ei ole muuta kuin leipää ja palanen juustoa ja sitäkin liian niukalta.
"Entä seuraus? Minä olen alamittainen, eikä minulla ole isäni voimia. Nälkä ne minulta vei. Parin sukupolven perästä minusta ei ole mitään jäljellä täällä Lontoossa. Mutta nuorempi veljeni on toista, hän on isompi ja paremmin kehittynyt. Isä ja me lapset, näetkös, pysyimme koossa, ja siinä syy."
"Mutta en ymmärrä sitä", huomautin. "Luulisin, että sellaisissa olosuhteissa elinvoima vähenisi ja että nuoremmat lapset syntyisivät vielä heikompina."
"Ei silloin, kun he pysyvät koossa", vastasi hän. "Jos milloin kuljet Itäpäässä ja näet kahdeksan ja kahdentoista välillä olevan lapsen, joka on täysikokoinen ikäisekseen, hyvin kehittynyt ja terveennäköinen, niin tiedustapas asiaa; saat kuulla, että se on perheen nuorin tai ainakin nuorimpia. Keino on tällainen: vanhemmat lapset näkevät enemmän nälkää kuin nuoremmat. Nuorempain lasten maailmaan tullessa vanhemmat alkavat ansaita, ja niin saadaan enemmän rahaa ja enemmän ruokaa."