— Haluatteko sanoa… — alkoi Carmintel tuimasti.
Mutta Charles keskeytti hänet lyhyesti.
— En halua sanoa mitään, — vastasi hän. — Te kuulitte sanani ja muuta ei mitään…
Hän kohautti olkapäitään ja päällikkö katsoi vihaisesti häneen, mutta ei sanonut sanaakaan.
— Me nähtävästi olemme ryhtyneet mahdottomaan yritykseen, — sanoi
Charles kerran, kun olimme aamun vaaletessa koettaneet lähestyä Big
Alekia ja joutuneet tulen alle.
Ja tämän jälkeen, monien päivien kuluessa, koettelin tuumia keinoa, miten kaksi miestä saattaisi ottaa kiinni avoimella merellä kolmannen, joka hallitsi erinomaisesti karbiinia eikä jättänyt sitä koskaan. Säännöllisesti, kun vain lasku- ja nousuveden välinen aika tuli, saattoi nähdä Big Alekin pyydyksellään. Hän työskenteli, turvautumatta mihinkään viekkauteen, röyhkeästi ja avoimesti keskellä valoisaa päivää. Erityisesti herätti kiukkuamme se, että jokainen kalastaja Beniciasta Vallejoon saakka tiesi, että hän ei meitä pelännyt. Carmintel vaikeutti toimintaamme vielä sillä, että määräsi meidät pitämään silmällä rautakalan pyydystäjiä San Paulissa ja meille jäi näinollen hyvin vähän aikaa kreikkalaisten kuninkaan toimille. Mutta Charlesin vaimo ja lapset asuivat Beniciassa ja me teimme sen päämajaksemme ja alituisesti palasimme sinne.
— Minäpä sanon, mitä voimme tehdä, — sanoin kerran, kun monta viikkoa oli kulunut tuloksetta. — Me odotamme seisovaa vettä ja kun Big Alek koottuaan kalat vie ne rannalle, niin sieppaamme hänen pyydyksensä. Silloin täytyy hänen kuluttaa aikaa valmistaakseen toisen ja sillä aikaa tuumimme, kuinka otamme senkin. Vaikka emme voikaan napata häntä itseään, osaamme kumminkin estää hänet pyydystämästä.
Charles tuumi ja sanoi, että ehdotus ei ollut hullumpi. Me aloimme odottaa tilaisuutta ja tuskin oli seisova vesi tullut ja Big Alek koottuaan kalat palannut rannalle, kun läksimme liikkeelle. Tiesimme pyydyksen paikan rantamerkkien mukaan ja olimme varmat, että löydämme sen helposti. Alkoi juuri nousuvesi, kun tulimme paikalle, missä meidän otaksumamme mukaan pyydyksen täytyi olla ja heitimme naarausankkurin. Laskettuamme sen lyhyeen nuoraan, niin että se juuri tapasi pohjaan, sousimme sitä hiukan edestakaisin, kunnes se pidätti veneemme liikkumattomaksi.
— Kiinni on! — huudahti Charles. — Tule tänne ja auta minua vetämään.
Aloimme kahden kiskoa nuorasta ja ankkuri näyttäytyi pyydyksineen, joka oli tarttunut kiinni sen yhteen haaraan. Kymmenittäin kuolemaa tuottavia koukkuja kimalteli silmissämme, kun päästimme irti ankkurin. Me päätimme viipymättä nostaa pyydyksen ja menimme jo sitä pitkin sen alkupäähän, kun äkkinäinen isku veneeseen säpsäytti meitä. Katsoimme ympärillemme, mutta emme huomanneet mitään ja aloitimme työmme uudelleen. Minuutin kuluttua sattui uusi äkillinen isku ja puusirpaleet lentelivät Charlesin ja minun kasvoilleni.