— Tämä, poikaseni, muistuttaa hyvin paljon kiväärinkuulaa, — sanoi Charles tuumivasti. — Big Alek ampuu. Hän käyttää savutonta ruutia, — päätti hän katsottuaan rannalle, joka oli noin mailin päässä, — ja senvuoksi me emme kuule laukausta.
Minäkin katsoin rannalle, mutta en voinut nähdä jälkeäkään Big Alekista; hän nähtävästi piileskeli pensaikossa ja me olimme hänen vallassaan. Kolmas kuula iski veteen, kimmahti ylös ja lensi viheltäen yli päittemme painuen jälleen veteen.
— Luulen, että meidän täytyy jättää tämä homma, — sanoi Charles kylmäverisesti. — Mitä sinä ajattelet?
Ajattelin samoin ja sanoin, että ei ole syytä sääliä pyydystä. Nostimme ankkurin ja kohotimme purjeen. Heti lakkasivat kuulat viheltämästä ja me poistuimme epämiellyttävin tuntein tietäessämme Big Alekin nauravan tappiotamme.
Ja vielä enemmänkin; kun seuraavana päivänä tarkastimme kalastajien verkkoja laiturilla, katsoi hän asiakseen nauraa ja ivata meitä koko kalastajajoukon edessä. Charlesin kasvot mustuivat vihasta, mutta hän pidättäytyi, sanoen vain istuttavansa Big Alekin loppujen lopuksi linnaan. Kreikkalaisten kuningas alkoi kerskailla, että koskaan ei kalavartio ole häntä siepannut eikä sieppaa, ja kalastajat yhtyivät häneen. He alkoivat tulla levottomiksi ja hetkittäin näytti juttu saavan vaarallisen käänteen, mutta Big Alek säilytti kuninkaallisen arvonsa ja rauhoitti heidät.
Carmintel myöskin naureskeli Charlesta, tehden ivallisia huomautuksia, mutta tämä säilytti kylmäverisyytensä, vaikka salaisesti ilmoitti minulle aikovansa, maksoi mitä maksoi, ottaa kiinni Big Alekin, vaikkapa hänen siihen täytyisi käyttää koko jälellä oleva elämänsä.
— En tiedä, kuinka sen teen, — sanoi hän, — mutta niin minä kumminkin teen, se on yhtä varma kuin että olen Charles Le-Grant, — aikanaan minä sen keksin, älkää peljätkö.
Ja todellakin, aikanaan hän sen keksikin, vaikkakin meille aivan odottamattomalla tavalla. Kului enemmän kuin kuukausi, jona aikana me lakkaamatta risteilimme jokea ja lahtea pitkin sekä poikin, ilman että meillä oli mahdollisuutta saada vähääkään aikaa pitääksemme silmällä kuuluisaa kalastajaa "kiinalaisine aitoineen". Kerran jälkeen puolenpäivän, kun me olimme virka-asioissa Celbyssä, meille aivan odottamatta sattui suotuisa tilaisuus ajelehtivan aluksen muodossa, jossa ihmiset olivat merisairaita. Vasta äärimmilleen jännitettyämme aivojamme me huomasimme, että tämä alus tarjosi meille suotuisan tilaisuuden. Se oli suuri alus, joka oli joutunut ajelehtimaan pasaadituulten takia ja senvuoksi, ettei siinä ollut ainoatakaan kunnon merimiestä.
Celbyn laiturilta me huolettomasti seurasimme sen epäonnistuneita ja nurinkurisia liikkeitä, joiden tarkoituksena oli saada alus ankkuroiduksi ja vene lähetetyksi rannalle. Säälittävän näköinen mies likaisissa, purjekankaisissa vaatteissa läheni meitä veneellä, joka kovan aallokon vuoksi milloin painui hyvin syvälle, milloin taas kohosi tavattoman korkealle. Mies heitti meille köyden ja kompuroi veneestä. Hän heilahti puolelta toiselle ikäänkuin laituri hänen allaan olisi heilunut ja kertoi meille onnettomuudestaan. Ainoa kokenut, hyvä merimies, — mies, josta kaikki riippui, oli sähköteitse kutsuttu San-Franziskoon ja he koettelivat jatkaa matkaa ilman häntä. Mutta he olivat voimattomia myrskyn ja San-Paulin lahden leveyden edessä; kaikki sairaina, kukaan ei tiennyt, mitä olisi tehtävä, ja niin he päättivät lähettää jonkun maihin etsimään miehen, joka voisi viedä aluksen Beniciaan, muussa tapauksessa täytyisi heidän jättää se. Emmekö ehkä me voisi neuvoa miestä, joka veisi aluksen Beniciaan?
Charles katsoi minuun. "Pohjan Hirvi" seisoi tyynessä paikassa. Meillä ei ollut mitään tekemistä ennen puoliyön vahtipalveluksen alkamista. Tällä tuulella veisimme aluksen perille parissa, kolmessa tunnissa, viettäisimme hetken rannalla ja palaisimme iltajunassa tänne.