— Hyvä on, kapteeni, — sanoi Charles masentuneelle merenkulkijalle, joka alakuloisesti hymyili kuullessaan nimityksen.
— Minä olen vain laivan omistaja, — selitti hän.
Sousimme hänet alukseen, paljon nopeammin ja paremmin kuin hän oli rannalle tullut, ja varmistauduimme omin silmin matkustajien avuttomuudesta. Heitä oli noin tusina, miehiä sekä naisia, ja kaikki olivat niin sairaita, etteivät jaksaneet edes iloita meidän tulostamme. Oli kova syrjätuuli ja tuskin oli aluksen omistaja astunut kannelle, kun hän suistui jaloiltaan ja yhtyi muihin. Heillä ei ollut kenelläkään voimia liikauttaa kättäkään ja meidän täytyi kahden nostaa ankkuri, kohottaa purjeet y.m.
Se oli raskasta, vaikka nopeata kulkua. Carquinezin lahti muodosti riehuvan ryöpyn vaahtoa. Me kiisimme myötätuuleen kokkapuun kohotessa joskus suoraan ilmaan, joskus taas laskeutuessa syvään vesikuiluun. Kaksi tai kolme, omistaja mukaan luettuna, virui kannella vavahtaen joka kerran kun alus heittäytyi päätäpyörryttävällä nopeudella ylös ja alas. Aika-ajoin heittivät he murheellisia silmäyksiä rannalle. Toiset loikoivat kajuutan lattialla tyynyjen keskellä. Välistä kuului sieltä vaikerrusta, mutta suurimman osan aikaa lepäsivät he kuin kuolleet.
Kun meidän eteemme aukeni lahti Turnerin veistämön luona, ohjasi Charles aluksen sinne, sillä siellä oli tyynempää. Edessämme näkyi Benicia ja olimme verrattain rauhallisella vedellä, kun äkkiä näimme edessämme, sillä suunnalla, johon olimme menossa, veneen, joka hypähteli aallokossa. Oli matalan veden aika. Charles ja minä katsoimme toisiimme. Ei sanaakaan vaihdettu välillämme, mutta yhtäkkiä alus otti ihmeellisen suunnan kallistellen puolelta toiselle ja kääntyen sinne tänne ikäänkuin peräsimessä seisoisi aivan kokematon maamyyrä. Merimiehelle tarjosi se hauskan näyn. Näytti kuin karannut alus mielettömästi nelistäisi yli lahden, ajoittain jonkun sitä pidättäessä ja toivottomasti koettaessa ohjata Beniciaan.
Aluksen omistaja unohti sairautensa ja alkoi rauhattomasti katsella ympärilleen. Kaukana huomaamamme pilkku kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi, ja lopuksi tunsimme me Big Alekin ja hänen toverinsa. He ivasivat meitä ja tervehtivät meitä sillä halveksimisella, jota ammattimerimies tuntee aloittelijoita kohtaan, eritoten silloin, kun alottelija itse saattaa itsensä naurettavaan asemaan.
Me purjehdimme kalastajien sivu ilman minkäänlaista ohjausta. Charles naurahti nähdessään kasvoillani hämmästyksen ilmeen ja huusi sitten:
— Tiukkaa purjetta!
Hän heittäytyi koko painollaan peräsimeen ja alus alkoi kuuliaisesti kääntyä; isopurje lensi humisten toiselle puolelle. Alus kallistui vesirajaan saakka ja sairaiden matkustajien keskuudesta kuului äänekäs valitus, kun he lensivät kajuutan lattialle, kaikki yhteen kasaan; mutta meillä ei ollut aikaa huolehtia heistä.
Alus, suoritettuaan tämän liikkeen, meni jälleen myötätuuleen ja palautui tasapainoon. Jatkoimme kulkuamme ohjaten suoraan venettä kohden. Minä näin, kuinka Big Alek hyppäsi yli laidan ja hänen toverinsa tarttui meidän kokkapuuhumme. Silloin kuului räiske, alus iski voimakkaasti veneeseen, joka katosi kölimme alle ja särkyi.