San-Franziskon lahti on niin leveä, että myrskyt siinä ovat merenkulkijoille usein vaarallisemmat kuin valtamerellä pahimmillaankaan ollen. Lahdessa on kaikkia mahdollisia kaloja ja senpävuoksi hääriikin siinä alituisesti tavaton paljous kalastaja-aluksia ja kaikenkarvaisia kalastajia. Kalojen suojelemiseksi tältä kirjavalta, uivalta asutukselta on julkaistu joukko erinomaisia lakeja, joiden noudattamista pitää silmällä kalavartio. Kalavartion tehtävä ei ole helpoimpia, sen historia kertoo tappioistakin ja useampi kuin yksi vartiomies on saanut tuhonsa tässä vaarallisessa palveluksessa. On ollut tietysti voittojakin — luvattomasti kalastaessaan kalastajat vielä useammin kadottavat yhteenotoissa tovereitaan. Kaikista hurjimpina kalastajien keskuudessa pidetään kiinalaisia meriäyriäisten pyydystäjiä. Suuret äyriäislaumat ryömivät tavallisesti meren pohjaa myöten makeille vesille, palaten taas takaisin. Käyttäen hyväkseen luodetta ja vuoksea kiinalaiset pyydystävät äyriäisiä tiheisiin verkkoihin, joista saalis siirtyy heidän patoihinsa. Tästä ei olisi mitään sanottavaa, ellei verkoissa olisi liian kapeat silmukat.
Pieninkään äyriäinen, kaikista pienin, juuri syntynyt, ei vielä neljännes tuumankaan pituinen äyriäispoikanen, ei pääse verkon silmien läpi. Pedro- ja Paulo-niemien kauniit rannat, joissa äyriäisten pyydystäjät asuvat, ovat kauhean näköisiä ja hajuisia miljaardien mätänevien kalojen vuoksi. Kalavartion velvollisuuksiin kuuluu tämän varkain pyydystämisen, joka uhkaa puhdistaa lahden kokonaan äyriäisistä, ehkäiseminen.
Ollessani kuusitoista vuotias poikanen olin jo erinomainen merimies ja tunsin lahden pitkin ja poikin. Senvuoksi määräsi kalansuojeluskomitea minun veneeni "Pohjan Hirven" vartiopalvelusveneeksi ja minut itseni valittiin vartiomieheksi. Kun ensin työskentelimme Ylälahdella ja joissa kreikkalaisten kalastajien joukossa, missä veitset välähtelivät heti hälyytyksen sattuessa ja jossa miehet antoivat pidättää itsensä vain nähdessään heihin suuntautuneen revolverin piipun, tervehdimme ihastuksella määräystä siirtyä Alalahdelle kiinalaisia vastaan.
Meitä oli kuusi miestä kahdessa aluksessa. Välttääksemme epäluuloja menimme alaspäin pimeän tultua ja laskimme ankkurin vedestä pistävän niemekkeen luo, jota kutsuttiin Pinolin saareksi. Kun itä alkoi vaaleta, me nostimme ankkurin ja ohjasimme rantatuuleen pyrkiäksemme viistoon yli lahden Pedro-niemelle. Aamusumu syveni ja riippui yli veden, oli mahdoton nähdä mitään, ja me aloimme lämmittää itseämme kuumalla kahvilla. Samalla täytyi meidän ryhtyä hyvin epäkiitolliseen työhön, tyhjentämään alustamme vedestä, sillä jollain tuntemattomalla tavalla oli "Pohjan Hirvi" saanut huomattavan vuodon. Puoli yötä meni painolastin siirtoon ja sen tarkastukseen. Vesi tunkeutui ponnisteluistamme huolimatta alukseemme, vaikkakin keskitimme koko tarmomme sen poisheittämiseen.
Kahvin jälkeen kolme miestä siirtyi toiseen alukseen — kolumbialaiseen lohiveneeseen — jättäen meidät toiset kolme "Pohjan Hirveen". Molemmat alukset purjehtivat päivännousuun saakka yhdessä. Kun aurinko nousi ja sen kuumat säteet hajoittivat sumun, aukeni eteemme eloisa kuva kalanpyydyslaivastosta, joka muodosti puolikuun muotoisen kaaren ja jonka äärimmäiset päät olivat kolmen mailin päässä toisistaan. Kukin "dschonka" oli lujasti sidottu puumerkkiin, joka näytti verkon paikan. Mutta ei ollut mitään ääntä, ei pienintäkään elämän merkkiä kuulunut.
Asema alkoi selvitä. Odottaessaan seisovaa vettä, jolloin saattaisi nostaa raskaat verkot, makasivat kaikki kiinalaiset aluksissaan. Me teimme nopeasti suunnitelmamme.
— Jokainen teistä heittäytyköön eri dschonkaan — kuiskasi minulle Le-Grant omasta veneestään. — Me teemme samalla tavoin, eikä ole mitään syytä epäillä, ettemme onnistuisi sieppaamaan ainakin kuutta dschonkaa.
Me erosimme. Minä käänsin "Pohjan Hirven", laskin tuulen alapuolelta erään dschonkan luo, hellitin isoapurjetta lopettaen vauhdin melkein kokonaan. Aluksemme lipui niin hiljaa dschonkan perän ohi, että eräs vartiomiehistämme helposti hypähti veneeseen. Tiukensin isoapurjetta, kohosin hiukan tuuleen ja aloin pyrkiä toisen dschonkan luo.
Tähän saakka ei ollut kuulunut pienintäkään ääntä, mutta tuskin oli aluksemme kohdannut seuraavan dschonkan, kun nousi melu. Kuului läpitunkevia itämaisia huutoja, revolverin laukaus ja melu yltyi.
— Hullusti kävi. He varoittavat toisia — sanoi George, toinen vartiomies, joka seisoi kanssani kannella.