Mutta Keltainen liina ei tullut. Hän jätti minut ja palasi Pedron niemeen. Siitä huolimatta olin kurjassa, vieläpä vaarallisessakin tilassa. En voinut seisoa, vielä vähemmin käydä. Likaset vaatteeni tarttuivat ruumiseen ikäänkuin olisin ollut taottu jääkuoreen. Sormeni olivat aivan tunnottomat ja niin voimattomat, että tarvitsin melkein tunnin riisuakseni saappaat. Minulla ei ollut voimaa avata nahkanauhoja, solmut eivät auenneet. Hakkasin muutamia kertoja käsiäni kiviin saadakseni niihin eloa. Ajottain luulin varmasti kuolevani.
Mutta vihdoinkin — tuntui kuin olisi siihen tarvittu vuosisatoja — olin minä aivan riisuuntunut. Ryömien ja kovasti ponnistellen konttasin veteen, joka nyt oli lähellä, ja pesin liejun pois ruumistani. Kuitenkaan en voinut seisoa enkä käydä, mutta pelkäsin myöskin maata liikkumattomana. Tavattomien tuskien hinnalla täytyi minun ryömiä edestakaisin hiekalla. Kun idässä kajasti valo, alkoivat voimani loppua. En voinut kauempaa kestää. Taivas tuli ruusunväriseksi ja kultainen auringonkehä löysi minut tiedottomana makaamassa simpukankuoriläjällä.
Näin ikäänkuin unessa "Pohjan Hirven" tuttuine suurine purjeineen kulkevan aamutuulessa San-Rafael joessa. Tässä keskeytyi uni. Silmätessäni takaisin päin en voi palauttaa useita kohtia muistiini. Muistan kuitenkin selvästi kolme asiaa: "Pohjan Hirven" suurpurjeen, seisomapaikan muutamia satoja jalkoja rannasta ja pienen veneen, joka lähti sen kyljestä; sitten tulipunaiseksi lämmitetyn uunin kajuutassa ja itseni peitteihin käärittynä; Charlesin, joka säälimättömästi hakkasi ja hieroi rintaani sekä olkapäitäni; palaneen suuni ja kurkkuni, johon Neil Partington oli kaatanut liian kuumaa kahvia.
Mutta paloipa suu tahi oli palamatta, minun täytyy sanoa, että kaikki meni hyvin. Kun tulimme Oaklandiin, olin jo aivan terve, vaikka Charles ja Neil Partington kauan pelkäsivät minun sairastuvan keuhkokuumeeseen, ja mrs Partington ensimmäisten kuuden kuukauden aikana korkeakoulussa ollessani tarkasti ja huolestuneesti valvoi, ilmestyisikö minuun mitään keuhkotaudin oireita.
Aika lentää. Minusta tuntuu, että vasta eilen olin kuusitoistavuotiaana poikana kalavartiossa. Kuitenkin tiedän, että juuri tänä aamuna saavuin Kiinasta "Harvester"-laivalla, jonka päällikkönä minulla on kunnia olla. Tiedän myöskin, että huomenaamuna kiiruhdan Oaklandiin tapaamaan Neil Partingtonia ja hänen perhettään ja sitten Beniciaan Charles Le-Grantin luo puhumaan vanhoista ajoista. Ei; muutan päätökseni, en menekään Beniciaan. Luulenpa olevani erinomaisen sopiva sulhanen ja täytyy viimeinkin vakaantua. Hänen nimensä on Alice Partington ja koska Charles on luvannut olla puhemiehenä, niin onkin hänen tultava Oaklandiin.