Varmistuttuaan, että veneellä ei minua oltu saarelta viety, hän alkoi etsiä. Alkaen simpukankuoriläjästä tutki hän, tulitikkuja sytyttäen, jälkiäni hiekassa. Saatoin nähdä selvästi hänen pirulliset kasvonsa, ja kun rikkitikkujen haju tunkeutui hänen keuhkoihinsa, saattaen hänet yskimään pahemmin, tunnustan, että vapisin kovasti.
Jälkeni saattoivat hänet hämmennyksiin. Silloin juolahti hänen mieleensä, että minä makaan liejussa. Vaikeasti nostaen jalkojaan hän kulki muutamia jalkoja minuun päin ja pysähtyi, kauan ja läpitunkevasti ympärilleen katsellen. Hän ei ollut kauempana kuin viidentoista jalan päässä, ja jos hän olisi sytyttänyt tulitikun, olisi hän ehdottomasti huomannut minut.
Palattuaan kompastellen rannalle, hän alkoi etsiä uudelleen koko ajan sytytellen tikkuja. Ajattelin piiloutuneeni liian likelle ja päätin mennä hiukan kauemmaksi. Uskaltamatta kohottautua ja kulkea liejua myöten, joka kuuluvasti loiskahteli jaloissa, aloin kulkea eteenpäin käsin.
Koettelin olla poistumatta kiinalaisten jäljiltä ja seurasin niitä, kunnes olin vähän syvemmällä vedessä. Kahlasin noin kolmen jalan syvyyteen ja loittonin syrjään rannan suuntaan.
Mieleeni vilahti mennä Keltaisen liinan veneelle ja pelastua siinä, mutta samassa palasi hän rannalle ikäänkuin arvaten tuumani ja kahlasi liejussa veneen ympäri varmistuakseen siitä, että se oli ehjä. Tämä saattoi minut kulkemaan päinvastaiseen suuntaan. Puoleksi uiden, puoleksi kahlaten, ainoastaan pää vedenpinnalla ja huolellisesti karttaen loisketta, siirryin noin sata jalkaa siltä paikalta, missä kiinalaiset olivat ennen olleet. Sitten paneuduin jälleen pitkäkseni liejuun.
Keltainen liina palasi rannalle, etsi minua pitkin saarta ja tuli takaisin simpukankuoriläjälle. Tiesin hyvin, mitä hän ajatteli. Oli mahdoton tulla saarelle tahi lähteä sieltä jättämättä jälkiä. Ja paitsi niitä, jotka veivät veneelle ja sinne, missä dschonkka oli seisonut, ei ollut mitään muita jälkiä. Minua ei saarella ollut. Siis minun oli täytynyt mennä toista näistä jäljistä, joista hän oli omalle veneelleen vievät jo tarkastanut ja oli varma, etten ollut sitä tietä mennyt. Oli selvää, että minun oli täytynyt kulkea jälkiä, jotka veivät dschonkalle. Päästäkseen siitä selville, hän alkoi kulkea tulitikkuja sytyttäen niitä myöten.
Saavuttuaan paikalle, missä olin maannut, hän, päättäen useista sytytetyistä tikuista, huomasi ruumiini siihen jättämän jäljen. Hän kulki suoraan veteen, mutta kolmen jalan syvyydessä jälet jo katosivat. Toiselta puolen, kun laskuvesi yhä jatkui, hän saattoi helposti eroittaa dschonkan keulan jättämät jäljet, ja tällä tavoin olisi hänen pitänyt helposti eroittaa jäljet toisestakin veneestä, jos tällainen olisi käynyt. Mutta tällaisia jälkiä ei ollut. Tiedän, että hän oli varmasti vakuutettu minun piilottelevan jossakin liejussa. Mutta etsiä pimeydessä käsiinsä poikanen meren liejusta — oli sama kuin olisi etsinyt neulaa heinäpieleksestä. Hän ei sitä yrittänytkään, vaan palasi rannalle ja kuljeskeli jonkun aikaa siellä. Odotin kärsimättömästi, että hän vihdoinkin poistuisi, sillä koko ajan värisin kylmästä. Lopuksikin hän meni veneensä luo ja lähti. Entä jos Keltainen liina petti minua? Jos hän teki tämän tahallaan houkutellakseen minut rannalle?
Mitä enemmän tuumin tätä, sitä epäilyttävämmältä alkoi minusta näyttää se seikka, että hän liiaksi kolisteli airoja lähtiessään ja minä jäin makaamaan, kylmästä väristen, liejuun. Värisin niin, että lihakset selässä tulivat kipeiksi ja tuottivat minulle yhtä paljon tuskia kuin kylmyyskin, ja ainoastaan tavattomalla tahdonponnistuksella onnistui minun pakottautua jäämään tähän kauheaan asemaan.
Se oli kumminkin viisaasti tehty, silliä noin tunnin kuluttua kuulin rannalta jotain hankausta. Kuuntelin ja pian eroitinkin hyvin tutun katkonaisen yskän. Keltainen liina palasi salaa saaren toiselta puolen ja kiersi sitä hiljaa paljastaakseen minut, jos olin palannut.
Tämän jälkeen, vaikka kului pitkä aika eikä Keltainen liina palannut, pelkäsin kuitenkin mennä rannalle. Toiselta puolen pelkäsin melkein yhtä paljon, etten kestäisi tätä kiduttavaa kylmyyttä, vaan kuolisin. En ollut koskaan kuvitellut kenenkään voivan sillä tavoin kärsiä. Vihdoinkin jäykistyin kylmästä niin, että lakkasin värisemästä. Nousuvesi oli alkanut jo kauan sitten ja vesi alkoi viedä minua rannalle. Korkea vesi kesti kolme tuntia ja sillä aikaa pääsin vain puoleksi elävänä rannalle; olin niin heikko, etten olisi voinut tehdä pienintäkään vastarintaa, jos Keltainen liina olisi hyökännyt päälleni.