Vastoin parempaa tietoaan Päivänpaiste myöntyi, ja hiljaisella tienkohdalla he vaihtoivat satuloita ja ratsastusneuvoja.
"Muistakaa, että se on nopea kuin salama", varoitti hän auttaessaan
Dedeä satulaan.
Dede nyökäytti päätään, ja Bob höristi korviaan huomatessaan, että sillä oli vieras ratsastaja selässään. Leikki alkoi pian — liiankin pian Dedelle, joka joutui Bobin kaulaa vasten, kun se rupesi pyörimään ja laukkaamaan takaisin toista tietä. Päivänpaiste seurasi Deden hevosella ja katseli. Hän näki Deden pian pakottavan hevosen seisahtumaan ja heti sen jälkeen ohjakset ristissä kaulalla ja vasen kannus valmiina iskemään karauttavan takaisin samaa tietä, mitä he olivat tulleet ja miltei yhtä nopeasti.
"Pitäkää ruoska valmiina iskemään sitä turpaan", kehoitti
Päivänpaiste.
Mutta Bob rupesi taas liian äkkiarvaamatta pyörimään, vaikka tällä kertaa Dede ankaralla ponnistuksella pelastautui tuosta hiukan sopimattomasta asennosta sen kaulalla. Hän ei voinut estää sitä karkaamasta takaisin, mutta hän pakotti sen hypähtelevään raviin ja käänsi sen armotta kannuksella varustetulla kantapäällään. Tavassa, millä hän sitä kohteli, ei ollut mitään naisellista; hänen menettelynsä oli käskevää ja miesmäistä. Ellei niin olisi ollut, olisi Päivänpaiste luullut hänen saaneen tarpeekseen. Mutta tämä alkunäyte oli antanut hänelle hyvän käsityksen Deden ominaisuuksista. Ja ellei se olisi riittänyt, olisi silmäys hänen ankariin harmaisiin silmiinsä ja lujasti suljettuun suuhunsa kertonut hänelle samaa. Päivänpaiste ei ehdottanut mitään, vaan katseli miltei iloisena hänen puuhiaan ja odotti, mitä juonikas Bob saisi. Ja Bob sai sen ensi pyörähdyksellään tai oikeammin pyörähdysyrityksellään, sillä se oli ennättänyt vain puolittain ympäri, kun ruoska sattui sen turpaan. Hämmästys ja tuska sai sen laskemaan maahan etujalkansa, jotka olivat hiukan koholla maasta.
"Hyvä!" onnitteli Päivänpaiste. "Kaksi ruoskaa tehoaa siihen paremmin. Se on kyllin viisas tietääkseen, milloin leikki on kaukana."
Taas Bob koetti. Mutta tällä kertaa se oli ennättänyt vain neljänneksen kierrosta, kun kaksinkertainen ruoska läjähti sen turpaan ja pakotti sen laskemaan etujalkansa maahan. Senjälkeen ei Dede enää tarvinnut ohjaksia eikä kannuksia, vaan hallitsi sen pelkällä ruoskalla.
Dede katsoi voitonriemuisena Päivänpaisteeseen.
"Saanko ratsastaa sillä kovasti?" kysyi hän.
Päivänpaiste nyökäytti päätään, ja Dede kiiti Bobin selässä tietä alaspäin. Päivänpaiste seurasi häntä katseillaan, kunnes hän tienkäänteessä hävisi näkyvistä, ja odotti, kunnes hän palatessaan taas tuli näkyviin. Hänpä osasi ratsastaa, ajatteli Päivänpaiste, ja hän oli varmasti oikea naisen esikuva. Jumala, siinä olisi miehelle vaimo. Ja ajatella, että tuo koko viikon naputteli kirjoituskonetta. Siinä ei ollut hänen paikkansa. Hänen olisi pitänyt olla miehen vaimo, pukeutua silkkiin, samettiin ja jalokiviin ja puuhailla koirien ja hevosten ja muiden sellaisten kanssa. — "Ja saammepa nähdä, herra Päivänpaiste, mitä sinä ja minä voimme tässä suhteessa tehdä", mutisi hän itsekseen. Ja ääneen hän sanoi Dedelle: